Ohut, vain 94-sivuinen tarina sitä, miten parikymppinen tukholmalainen opiskelija Youssuf tulee pidätetyksi epäiltynä terrorismi-iskuista. Siitä, miten hänen elämänsä katoaa syytettynä oloaikana. Siitä, miten hänen isänsä elämä tuhoutuu. Siitä, miten yksin Youssuf jää.
Mikko-Pekka Heikkinen: Betoniporsas, 2018 ***
Lukupiirin toukokuun kirja. Lähiajan dystopia, jossa elinolot Suomen maaseudulla ajavat ihmisiä Helsinkiin pakolaisleireille. Jo ennestään teltassa kaupungin puistoissa asunut ja metsästänyt toimittaja Jyry Pesiö pääsee aitiopaikalta seuraamaan tilannetta. Punavuoren hipstereille on vaikeaa hyväksyä pakolaisia ja he radikalisoituvat. Kiehtova asetelma. Välillä tulee mieleen, onko kirja tarkoitettu avaamaan lukijan silmät kuvaamalla maailman pakolaistilannetta oman kodin nurkilla. Toisaalta taas tuntuu satiiriselta kuvaukselta.
Naomi Alderman: Voima (The Power, 2016) **-
Isosti feministinen fantasiakirja. Teinitytöt ovat saaneet ihmeellisen voiman, heidän sormistaan lähtee sähköä. Pahat miehet saavat palkkansa, kun tytöt alkavat käyttää voimaansa heihin. Näin koronapandemian aikana luettuna kirjassa on yllättäviä samankaltaisuuksia. Tytöt ja pojat sijoitetaan erilleen toisistaan. Valtion ja kaupunkien johtajat miettivät oikeanlaisia strategioita voiman kurissa pitämiseen. Jotenkin kirja on kuitenkin työläs lukea ja jää kesken.
Eowyn Ivey: Lumilapsi (The Snow Child, 2012) ***
Esikoisteoksessa on monta toisiinsa hienosti limittyvää tasoa. Jack ja Mabel muuttavat 1920-luvulla Alaskaan. He eivät ole toiveistaan huolimatta saaneet lapsia. Tämä sekä seikkailu uudisraivaajaksi Alaskaan sekä yhdistävät että erottavat heitä. Yhtenä tasona on Jackin ja Mabelin välinen suhde, välillä niin veitsenterällä, välillä niin verevänä. Jack raivaa maata aamusta iltaan, Mabel puuhastelee mökissä. Kun Jack loukkaantuu ja Mabel ryhtyy työstämään maata, heistä tulee enemmän samanarvoisia. Kovat talvet, villi luonto ja ankara työ on yksi hieno ulottuvuus. Kun Jack ja Mabel tutustuvat naapuriperheeseen, heidän elämäänsä tulee ilo ja seurallisuus. Tässä tarpeessa vuorovaikutukseen ja toveruuteen on yksi taso. Kirjassa on kuitenkin yksi taso, jota oudoksuin aluksi ja joka lopulta tekee tästä kirjasta niin omanlaisensa: lumesta syntynyt lapsi. Jack ja Mabel muovaavat eräänä talvipäivänä lumesta lapsen. Aamulla lapsi on kadonnut. Vähän tämän jälkeen, aina talvisin, heidän pihaansa saapuu aivan samannäköinen lapsi. He ovat ihmeissään tästä onnesta, pyörittelevät sitä sisimmässään, varjelevat sitä ulkomaailmalta. Mabel uskoo, että he ovat luoneet lapsen lumesta, Jack pelkää Mabelin uskovan ihmeisiin. Halusi sitä tai ei, lumilapsi Faina on tämän kirjan sydän ja sielu.
Heidi Köngäs: Sandra, 2017 ****
Nyt ollaan sisällissodan ajassa. Sandra ja Janne ovat rakentaneet oman torpan, saaneet viisi lasta ja elämä tuntuu kantavan. Sitten Janne lähtee punakaartilaisten matkaan. Sandra jää yksin lasten ja appivanhempien kanssa. Sandran pitäisi hoitaa oma kontrahtinsa, torpan työt ja lasten hoito. Ruokaa ei ole ja pelättävää on paljon. Jannesta ei kuulu mitään. Tarinaa kuljetetaan osin Klaaran, Sandran tyttärentyttären kautta. Varmaan tarkoituksella tuleekin sellainen samaistuttava olo, että tällaista meidän kaikkien suomalaisten taustalta löytyy. Iholle menee.
Ian McEwan: Rannalla (On Chesil Beach, 2007) ****
Takakansi kertoo taas oleellisen: "Ian McEwan hallitsee tyylikkäästi pienen draaman suuruuden." - Turun Sanomat. On taustoitusta ja jälkisanoja, mutta keskeistä on yksi ainoa ilta. Eletään vuotta 1962, Florence ja Edward ovat juuri menneet naimisiin ja koittaa hääyö Englannin kanaalin rannalla olevassa hotellissa. Molemmat ovat kokemattomia ja molemmilla on omat vahvat odotuksensa illan ja yön kulusta. He osaavat osittain asettua toistensa osaan omassa päässään, osittain heitä piinaa omat toiveet ja halut. Kun niitä ei sanota ääneen, asiat eivät mene odotusten mukaan. Ja sitten sanotaankin jo ääneen sitä, mitä ei pitäisi. Seuraukset ovat kohtalokkaat. Aivan huikean hienosti kuvattu tätä ristiriitaisuutta ja epävarmuutta.
Harriet Tyce: Veriappelsiini (Blood Orange, 2019) **+
Esikoisdekkari tähän väliin. Pääosassa juopotteleva rikosasianajaja Alison, joka saa ensimmäisen murhakeissinsä. Työelämässä on vauhtia joka suuntaan, kotona mies ja tytär jäävät vähän sivurooliin. Joku saa selville salasuhteen kollegaan ja lähettää Alisonille kiristysviestejä. Hyvin raadolliseksi menee. Veriappelsiinilla on iso merkitys. Vähän liian raisua mun makuun.
Morten A. Strøksnes: Merikirja (Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider, 2015) ****
Lukupiirin etäkoulujakson kirja. Takakansi kertoo: Merikirja on tositarina kahdesta ystävyksestä, kirjailija Mortenista ja kalastajasuvun kasvatti Hugosta, jotka päättävät pyydystää Länsivuonon jäähain. Lopputulos on ilmiömäinen ja viihdyttävä yhdistelmä tarinaa ja tietoa, meribiologiaa ja mytologioita, kiinnostavia kuriositeetteja ja suuria olemassaolon kysymyksiä. Tätä kaikkea toden totta. Lukupiiri tykkäsi. Minä myös. Jäähain pyydystäminen kumiveneestä käsin säässä kuin säässä ei varsinaisesti houkutellut itseä lähtemään merille. Näille herroille se toi jotakin ihmeellistä tarkoitusta elämään: merellä olon ja saman tavoitteen jakamisen ystävän kanssa. Lukija sai vielä aimoannoksen kaikenlaista tietoa ja kipinän lähteä Lofooteille kokemaan edes jotakin tämäntapaista. Tämän tiedon merkitsin itselleni ylös: Luonnonilmiöiden vivahteita kuvaava vanha rikas sanasto on valitettavasti köyhtynyt viime vuosikymmeninä voimakkaasti. Sanojen katoamisen mukana menetämme tietoa monimutkaisista ekologisista ilmiöistä. Me ymmärrämme maisemaa entistä huonommin, pidämme sitä vähemmän tärkeänä, ja sillä on meille entistä vähemmän arvoa. Näin ollen sitä on myös helpompi tuhota lyhytaikaista voittoa tavoiteltaessa. s. 110.
Cecilia Samartin: Kaunis sydän (Vigil, 2009) ***
Nyt siirrytään Kuubasta El Salvadoriin. Sieltä sodan jaloista pakenee Ana. Hän asettuu luostariin Yhdysvaltoihin ja haluaisi jatkaa ihailemiensa nunnien tavoin asumista luostarissa. Johtaja kuitenkin kokee, että Anan tarvitsee kokea elämää luostarin ulkopuolella. Hän pääsee Kaliforniaan rikkaan perheen lastenhoitajaksi, ja jää sille tielleen. Perheessä on paljon pahoinvointia ja vuosien aikana Ana ei voi lähteä heidän luotaan, sillä he eivät pärjäisi ilman häntä. En tiedä, jotenkin surullinen tarina, kun Ana elää toisten elämää.
Cecilia Samartin: Nora & Alicia (Broken Paradise / Ghost Heart, 2004) ***
Nora ja Alicia ovat serkuksia ja ystävyksiä 1950-luvun Havannassa. Elämä on huoletonta, uimarannat paratiisimaisia. Kommunistien vallankumouksen myötä tyttöjen tiet erkanevat: Noran perhe muuttaa Yhdysvaltoihin, Aicia jää Kuubaan. Tyttöjen elämä on täysin erilaista. Noran perhe solahtaa amerikkalaiseen elämänmenoon melko mutkattomasti, Alicia rakastuu kommunistitaistelijaan ja muuttaa vuoristoon. Vuosien ajan kirjeet kulkevat kahden maan väliä ja lopulta Nora matkustaa Alician luo Kuubaan. Mikä räikeä ero näiden kahden tytön elämien välissä, kuubalaisuus kuitenkin sykkii molempien veressä. Tämmöistä se varmaan oikeastikin on ollut. Kuuba kiinnostaa.
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (The Remains of the Day, 1989) ***+
Tämä on yksi niistä kirjoista, joita hamstrasin kassiin koronaviruksen suljettua kirjastot. Hovimestari Stevens on palvellut Darlington Hallissa jo pitkään. Uutena työnantajana hänellä on amerikkalainen liikemies herra Farraday. Palveluskuntaa on pienennetty ja kaikki on muutenkin toisin kuin kunnioitettavan lordi Darlingtonin aikana. Herra Farraday kehoittaa Stevensiä lähtemään autolomalle hiljaiseen aikaan. Eletään vuotta 1956. Stevens ei ole juuri poistunut Darlington Hallista ja matka lähiseuduille on matka erilaiseen maailmaan, jonka aikana hän palauttaa mieleensä lukuisia haikeita muistoja entisajoilta. Tunnelma imaisee mukaansa ja paikat rakentuvat mieleen. Pitäisi katsoa kirjasta tehty elokuvakin.
Tässä eräs kohta, jossa Stevens kehittää itsessään uusia puolia miellyttääkseen uutta työnantajaansa: Kun sukkeluus juolahti mieleeni, olin siihen ensin verrrattain tyytyväinen, ja minun täytyy tunnustaa olleeni hiukan pettynyt sen laimeahkoon vastaanottoon. Luullakseni olin pettynyt varsinkin siksi että olen viime kuukausina aikaa ja vaivaa säästämättä kehittänyt kykyjäni juuri tuolla alueella.
Tässä taas Stevensin havainnointia ja siitä johdettuja päätelmiä ympäristöstä: Kiviseinien suojana oli tiilikatto, ja rakennelma vaikutti kaiken kaikkiaan varsin vankalta, mikä oli tietysti tarkoituksenmukaista, koska katos sijaitsi korkealla avoimella paikalla keskellä puuttomia peltoja. Katoksen sisäpuoleinen maalikerros oli kauttaaltaan hilseillyt, mutta muuten paikka oli siisti. s. 274
Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt (Pappaklausulen, 2018) ***
Päähenkilö on kolmikymppinen 4-vuotiaan tyttären ja 1-vuotiaan pojan koti-isä, työssä käyvän äidin puoliso, ulkomailla pääasiassa asuvan isän poika, poikansa huoltajuuden kadottaneen siskon veli. Kirja kertoo näiden henkilöiden elämästä 10 päivän ajan. Päähenkilö on isyysvapaalla väsynyt, omassa elämässään hukassa ja sitten isä saapuu Ruotsiin puolivuosittaiselle käynnilleen. Isä majoittautuu pojan toimistolla ja tulee myöhässä, jos lainkaan perheen tapaamisiin. Isäsuhde ei ole helppo. Vaikka elämä pienten lasten kanssa on jo itsellä takana ja osin unohtunut, kirjassa on muita kiinnostavia kulmia elämästä. Henkilöillä ei ole nimiä, teksti soljuu lähes taukoamatta:
Isoisä, joka on isä, ehtii tyttären porraskäytävän edustalle kolme varttia ennen sovittua aikaa. ... Hän lähtee kävelemään kiertääkseen korttelin, jotta ei häiritse tytärtä liian varhain. ... Varttia ennen sovittua aikaa hän palaa porraskäytävän edustalle. Koodi ei toimi. Uusi turvajärjestelmä on niin monimutkainen että sitä ymmärtääkseen pitäisi olla insinööri. Hän voisi soittaa tyttärelle, mutta pre-paid-kortissa on vähänlaisesti puheaikaa, ja jos tytär haluaa isänsä päivälliselle, silloin tyttären pitää ainakin vaivautua antamaan hänelle oikea ovikoodi, tai ottaa yhteyttä, kun isää ei kuulu. (s. 182-183)
Elizabeth Gilbert: Eat Pray Love - Omaa tietä etsimässä (EAT, PRAY, LOVE: One woman's Search for Everything Across Italy, India and Indonesia, 2006) ***
Tämä on kirjan 10-vuotisjuhlapainos. Ilmestyttyään siitä tuli myyntihitti ympäri maailmaa. Juhlapainokseen onkin lisätty kirjailijan esipuhe, jossa hän muistelee noita aikoja. Itse kirja on jaettu kolmeen osaan: EAT - Italia, PRAY - Intia ja LOVE - Indonesia. Elizabeth on pitkästä avioliitosta eronnut 30-vuotias elämäntarkoituksen kadottanut ahdistunut newyorkilainen. Hän lähtee säästöillään kiertämään maailmaa tarkoituksena viettää neljä kuukautta kussakin maassa. Italiaan hän menee rakastuttuaan italian kieleen, mutta maassa hän rakastuu sen ruokaan. Teemana on oppia nauttimaan elämästä. Intiaan hänet vie kaipuu hengellisyyteen ja sitä hän todella saa syrjäseudun ashramissa. Tämä osuus on ehdottomasti suosikkini kirjassa. Indonesiassa (tarkemmin ottaen Balilla) hän haluaa tavata gurun ja oppia yhdistämään nautinto ja henkisyys. Tämäkin taitaa onnistua.
Heidi Köngäs: Hertta, 2015 **+
Ajattelin, että näin henkilötarinoiden kautta tämäkin pala historiaa tulisi todeksi. Mieleen nyt kuitenkin jäivät päällimmäisinä kuvina erilaiset paikat: vankilan ulkoilupiha, Keski-Suomen jäätävät piilopaikat ja lopulta Vuorimiehenkadun lukaali. Tämä olisi varmasti mieleenpainuvampi elokuvana. Poliittinen meininki jäi mieleen julmana. Hertta Kuusinen, syntymäkommunisti ja Yrjö Leino, veloissa oleva tuleva ministeri rakastuvat ja kulkevat ahdingosta menestyksen kautta uuteen ahdinkoon.
Antti Holma: Järjestäjä, 2014 ***-
Takakannessa todetaan, että nuori teatterintekijä repii räävitöntä huumoria kärsimyksestä ja aikamme ilmiöistä. Joo, varmaan näin. Ironia on koko ajan läsnä. Päähenkilö Tarmo on töissä kirjastossa muiden naisten kanssa (näin hän ajattelee, että hänestä ajatellaan). Kun hän törmää täydelliseen Danieliin, oma elämäkin menee uusiksi. Tarmo saa järjestäjän paikan teatterista, jossa Daniel on töissä. Jos kirjassa omia lukuja tajunnanvirtaa kirjoittava Daniel on hieman erikoinen, niin ovat kyllä muutkin teatterin näyttelijät. Tarmo on järjestäjänä heitä kaikkia varten. Danielista tulee kiltille Tarmolle pakkomielle ja sitä myötä tunnelma kallistuu entistä kaoottisemmaksi.
Peter Høeg: Lumen taju (Frøken Smillas fornemmelse for sne, 1992) ***
Lukupiirin kevään kirja, joka valittiin piiriläisten kirjahyllystä. Aikansa kansainvälinen sensaatio, josta tehtiin myös elokuva vuonna 1995. Høeg on tanskalainen kirjailija (, kirjallisuuden maisteri, balettitanssija, miekkailija ja näyttelijä). Lumen taju on yhtäaikaa dekkari ja kertomus luonnosta, kertomus kulttuureista ja ihmisistä. Kirjan päähenkilö on nuoruudessaan Grönlannista Kööpenhaminaan muuttanut Smilla. Smillan naapuri, 6-vuotias, korkeita paikkoja pelkäävä, Esajas putoaa katolta ja kuolee. Smilla tuntee lumen ja katon jäljistä hän päättelee, että Esajas ei ole ihan vain pudonnut, vaan joku on ollut katolla hänen kanssaan. Murhaajaa etsiessä meneekin sitten loppukirja. Kirjassa on valtavasti väkeä, herroja ja rouvia, paljon pahiksia ja vain vähän hyviksiä. On Kryoliitti, yritys menneiltä vuosilta. On änkyttävä mekaanikko, josta tulee ystävä. On ihmisiä, joilla on pahoja asioita takanaan:
Lagermann muistuttaa kasvejaan. Siksi hän ehkä kerääkin juuri kaktuksia. Tuntematta hänen elämäntarinaansa näen, että hän on joutunut puskemaan tieltään pari kuutiometriä sirpaleita päästäkseen valoon (s. 68).
On vahva, erilainen, maskuliininen Smilla (joka kuitenkin pukeutuu kuin leidi):
Jotkut tyttöset maalaavat viehättävän kattohuoneistonsa itse. Entistävät huonekalunsa. Hiekkapuhaltavat talonsa julkisivun. Minä olen aina soittanut paikalle ammattimiehen. Tai jättänyt homman ensi vuoteen. (s. 91)
Grönlannissa oppii aivan väärille kahvinlaittotavoille. Minä kaadan lämmintä maitoa neskahviin. Kehtaan jopa liuottaa pikakahvia veteen, joka on suoraan kuumavesihanasta. s. 100.
On väkivaltaa ja hupaista tekstiä sekaisin:Väestön suuri enemmistä elää harhaluulossa, että väkivaltaa käytettäessä fyysisesti vahvemmalla on aina etu. Se ei ole totta. Tappelun tulos riippuu paljolti siitä, kuka on nopein ensi metreillä. ... Minä en nytkään jää seisomaan paikoilleni kaivelemaan nenääni ja odottamaan joulua. Otan seinältä yhden messinkiputkista joka sisältää viisikymmentä karttalehteä ja mäjäytän häntä niskaan niin lujaa kuin pystyn. (s. 96)
Lukupiirissä todettiin, että ihmisiä on liikaa, mutta mitään muuta ehdottomasti ei.
Venla Pystynen ja Linda-Maria Roine: Mercedes Bentso - Ei koira muttei mieskään, 2019 ****
Hyviä kirjoja nyt pukkaa perä jälkeen. Linda-Maria Roine on räppäri Mercedes Bentso ja tämä on hänen omaelämänkertansa, jota on ollut mukana tekemässä toimittaja Venla Pystynen. Kirjassa vuorotellen etenee Linda-Marian elämäntarina tekstinä ja vuorotellen sen hänen biisinsä sanat, jossa hän kuvaa juuri tuota elämänvaihetta. Tarina itsessään vie jo mennessään ja biisin sanat tuo sen lopullisesti iholle. Tässä pätkä huumehuuruisesta elämästä romanien kanssa:
EI KOSKAAN ENÄÄ
(2012)
VÄLINPITÄMÄTTÖMYYTTÄ, VAI AVUNANTO MURHAAN?
SE MIES STUMPPAA RÖÖKIN PIZZALAATIKON KULMAAN
SAMMUIT MAKUUHUONEESEEN
PUOLIKAS SUBU, SE NAINEN VETÄÄ SUONEEN SEN
...
KIROILET JA ISKET DIGIBOKSIN LATTIAAN
PAISKAAT MUA PÄIN POSLIINIASTIAN
KOLMEN PÄIVÄN PÄÄSTÄ LÄHET LUSIMAAN
LAUSUT NE HIRVEET SANAT JA MUA KURISTAT
...
Täysin eri syistä neljän tähden kirja kuin aiemmat tämän kevään neljän tähden kirjat. Tämä kirja koukutti ja ahmitutti, lumosi ja vei yhä syvemmälle ihmeelliseen merelliseen maailmaan. Pariisin hienoimman uimalan mukaan nimetty Piscine Molitor Patel (myöh. Pii) asuu Intian Pondicherryssä eläintarhaa pitävän perheensä kanssa. Kun talous järkkyy, he myyvät eläimet ja lähtevät rahtilaivalla kohti uutta elämää Kanadassa. Laiva haaksirikkoutuu ja Piin suuri 227 vuorokauden seikkailu pelastusveneessä bengalintiikerin kanssa alkaa. Vereltä, hieltä ja kyyneliltä ei vältytä tämän uskomattoman matkan aikana.
Minna Rytisalo: Rouva C. 2018 ****
Vihdoin sain tämän jo aikanaan lukupiirissä olleen kirjan varausjonosta. Totta tai osin tarua, todelta tuntui. Takakansi kertoo kaiken oleellisen: Rouva C. kuvaa hienovaraisesti poikkeuksellisen avioliiton tarina ja näyttää, millaisista silmuista puhkeaa se Minna Canth, jonka me tunnemme: esikuva, taistelija, patsas. Piian ja pumpulikauppiaan tytär aloittaa seminaarin ensimmäisten opiskelijoiden joukossa syksyllä 1863 mutta keskeyttää opinnot ja päätyy naimisiin opettajansa kanssa. Perhe kasvaa, mutta samalla kasvaa tarve tehdä kodin ulkopuolella paljon enemmän. Nautinnollista luettavaa, selkeää, mutta tunteikasta kieltä. Eniten jäi mielen päälle se, millaista juuri tämän lapsiperheen arki oli.
Cathy Kelly: Kaikki alkoi Pariisissa (It Started With Paris, 2014) ***-
Michael kosii Katyä Eiffel-tornissa ja heidän pa
Jojo Moyes: Kuinka painovoimaa uhmataan (The Horse Dancer, 2009) **+
Tämä Moyes oli vielä lukematta. Tällä kertaa kahlasin joitakin sivuja melko nopeasti. Päähenkilönä 14-vuotias Sarah, jota isoisä valmentaa lontoolaisen pikkutallin edustalla kouluratsastuksen hienoimmissa liikkeissä. Samaan aikaan lakimies Natasha ja valokuvaaja Mac käyvät eroprosessiaan. Näiden ihmisten tiet risteävät ja sen jälkeen tarina kulkee melko lailla ennalta arvattavasti. Mieleen jäi Natashan oikeusjutun opettajatodistajan sanat: Lucyn on jatkossa hämmästyttävän helppo joutua huonoille teille. Teidän tarvitsee ainoastaan lakata kuuntelemasta.
Sally Rooney: Normal People 2018 ****+
Ihana kirja, jota selailin vielä monta kertaa ensilukemisen jälkeen. Nappasin sen yhä uudelleen sängyn vierestä ja taisin lukea koko kirjan toiseen kertaan. Mutta itse sisältöön. Kirjan alku sijoittuu pieneen irlantilaiseen kylään, jossa Connell ja Marianne kasvavat ja käyvät koulua. Connell on yksinhuoltajaäidin terävä poika, joka pelaa jalkapalloa ja jolla on paljon kavereita. Marianne on rikkaan perheen vähän erikoinen tyttö, jolla ei ole yhtään ystävää. Connellin äiti työskentelee kodinhoitajana Mariannen perheessä. Connell hakee äitinsä usein töistä autollaan ja samalla vaihtaa muutaman sanan Mariannen kanssa. Connell ja Marianne ymmärtävät toisiaan, ystävystyvät ja ihastuvat. Salaa. Kukaan ei saa tietää. Vuosien mittaan he ajautuvat toisistaan eroon vain ajautuakseen taas yhteen. Sally Rooney kirjoittaa omalla tyylillään, hän-muodossa usein erisnimiä käyttäen. Kirja herättää paljon tunteita. Pääsee sekä henkilöiden pään sisään yksittäisissä tilanteissa, että ymmärtää miten ja miksi tapahtumat etenevät niin kuin etenevät. Yhden ajatuksen olen myös merkinnyt tarralapulla kirjaan: Not for the first time Marianne thinks cruelty does not only hurt the victim, but the perpetrator also, and maybe more deeply and more permanently. You learn nothing very profound about yourself simply by being bullied; but by bullying someone else you learn something you can never forget.
Celeste Ng: Tulenarkoja asioita (Little Fires Everywhere 2017) ***+
Celeste Ng kasvoi Shaker Heightsissa, jonne kirja sijoittuu. Tämä on hänen toinen romaaninsa, ja saanut Yhdysvalloissa runsaasti lukijoita. Kirjaan perustuva minisarja on tulossa (pääosassa Reese Witherspoon). Romaanissa kahden perheen elämät nivoutuvat toisiinsa monin eri tavoin. Mia on köyhä taiteilija, joka muuttaa usein teini-ikäisen tyttärensä Pearlin kanssa etsimään innoitusta eri puolilta Yhdysvaltoja. Richardsonin perheeseen kuuluu hyvin toimeentulevat vanhemmat ja neljä teiniä: Lexie, Trip, Moody ja perheensä musta lammas Izzy. Pearl tutustuu nuoriin koulussa, Mia aloittaa heillä taloudenhoitajana ja pian Pearl alkaa viettää yhä enemmän aikaa Richardsoneilla ja Izzy Mian ja Pearlin pienessä asunnossa. Harmonista elämää sotkevat paloasemalta löydetty hylätty vauva, teinirakkaudet ja niiden seuraukset sekä Mian menneisyys. Edestakaisin ajassa seilaa tämäkin kirja muodikkaasti, ehkä tähän alkaa jo tottua. Hyvä kirja joka tapauksessa. Tämmöinen ajatuskin sieltä tarttui mukaan:
Vanhemmalle oma lapsi ei ole pelkästään ihminen vaan myös Narnian kaltainen ääretön ja ikuinen paikka, missä on mahdollista elää samaan aikaan käsillä olevassa hetkessä, muistissa säilyneessä menneisyydessä ja hartaastiodotetussa tulevaisuudessa. Sen näkee aina kun katsoo jälkeläistään, sillä tämän kasvoille ovat kerrostuneet taakse jäänyt vauvaikä, nykyinen elämänvaihe ja edessä siintävä aikuisuus, ja ne kaikki muodostavat yhdessä kolmiulotteisen kuvan. Näky on pyörryttävä. Jos tietää, miten tuohon paikkaan pääsee, sieltä saattaa löytää turvan. Ja aina kun sieltä lähtee, aina kun lapsi poistuu näköpiiristä, vanhempi pelkää, ettei pääse ikinä enää takaisin.
Maria Ohisalo & Arno Kotro: Sinua on petetty - kirjoituksia sukupuolten tasa-arvosta, 2019 ***
Ohisalon ja Kotron toimittama kokoelma eri kirjoittajien esseitä/tekstejä (10 kpl) aiheena sukupuolten tasa-arvo. Erityisesti kaksi tekstiä kolahti:
- Katriina Kortesuo, tietokirjailija, viestinnän kouluttaja: Me feministit emme osaa esiintyä
Katriinan pääkysymys on, miten meidän feministien kannattaisi toimia mediassa. Tähän kysymykseen hän vastaa mm. seuraavasti: Hyvä viesti ei ole koskaan riittänyt, sillä aina tulee joku, jolla on sekä hyvä viesti että esitystapa. Loistava tapa analysoida omia vaikuttamiskeinojaan on verrata niitä inhoamiinsa vaikuttamiskeinoihin. Jos joku vastenmielinen taho tekee jotain vastenmielistä, minö en tahdo tehdä samaa. Koska inhoan valheita, solvausta, lähdekritiikittömyyttä, väkivaltaa, syrjimistä (minöä en osallistu, jos se ja se on paikalla), en käytä niitä itse. Ei ole enää mitään yksittäistä tekoa, joka ei voisi vuotaa mediaan -> pitää olla todella tarkka. Parhaat keinot: huumori (esim. Saara Särmän lanseeraama all male panel), vaivihkainen muuttaminen (lappuliisa->lappulasse), "älä kerro muille, mitä he tekevät väärin. tee mieluummin itse oikein.", vaikeiden sanojen välttäminen (esim. miesoletettu). - Anna Moring, filosofian tohtori, monimuotoiset perheet -verkoston projektipäällikkö: Mikä tyttö? Mikä poika? Muu, mikä? Sukupuolen moninaisuus feministisessä keskustelussa.
Kolme jakolinjaa: feminiinisyys ja maskuliinisuus, villit ja kiltit (pojilta ei vaadita samaa kuin tytöiltä) ja
vastuu ja vapaus (metatyö kaatuu lapsiperheissä suurelta osin äidille)
Lopussa pari tulevaisuuden kysymystä: "Hei minkälainen tyttö olet?", "Kuka olet poikiasi?", "Miten haluaisit olla sukupuolta?"
Esikoisromaani novellikokoelman jälkeen. 1980-luvun nousukaudelle Espooseen sijoittuva romaani, joka on tulvillaan suoria viitteitä 80-luvun tapahtumiin, tavaroihin, paikkoihin, vaatteisiin, ruokiin... Oikein kiinnostavaa toki itselle, 80-luvun pääkaupunkiseudun nuorelle. Espoon alueetkin työn kautta tuttuja tältä päivältä. Samaistumispintaa oli melkein liiankin kanssa. Nousukauden menestys, valuuttalainat ja tuho tuli päähenkilön perheen kautta vielä tutummaksi kuin luuli tienneensä.
Edouard Louis: Ei enää Eddy (En finir avec Eddy Bellegueule, 2014) ****
Louisin (entiseltä nimeltään Eddy Bellegueule) omaelämäkerrallinnen esikoisteos, jonka hän kirjoitti 21-vuotiaana. Kirjaa ei ensimmäinen kustantaja halunnut julkaista, sillä heidän mielestään kirjan kuvaamaa köyhyyttä ei olisi Ranskassa ollut enää sataan vuoteen. Takakannesta:Ranskan viime vuosien kohutuin romaani on sekä vangitseva kasvutarina että tarkkanäköinen kuvaus länsimaisen yhteiskunnan jakautumisesta. Kipeän ajankohtainen omaelämäkerrallinen romaani nousee lähes julman niukkaa kerrontaansa suuremmaksi kuvaksi eriarvoisuudesta, suvaitsemattomuudesta sekä ihmisistä, jotka poliitikot ovat unohtaneet.
Kirjassa on kaikki itseä kiinnostavat elementit: aidon elämän kuvausta, sosiaalista epäsuhtaa, yksinkertaista kieltä. Kyllä olikin hyvä!
Camilla Läckberg: Kultahäkki (En bur av guld, 2019) **
Kovasti kehuttu jännäri. Pääosassa Faye, joka asuu Tukholman hienostokaupunginosassa yhdessä rahaa takovan miehensä Jackin ja heidän soman tyttärensä Juliennen kanssa. Faye ja Jack tapasivat aikoinaan opiskellessaan kauppatieteitä, mutta Faye jätti uransa perheen vuoksi. Kovin kovin mustavalkoinen asetelma, jossa Jack on komea, naisia sänkyyn kaatava, pikkutarkka tyranni, Faye raa'an taustan omaava kotiäiti, joka haluaa miellyttää miestään keinoilla millä hyvänsä. Kun Faye saa Jackin kiinni työkaverinsa kanssa sängystä, pariskunta eroaa, Faye jää puille paljaille ja ryhtyy rakentamaan omaa yritystään ja samaan aikaan kostoa. Kovaksi menee peli. Mulle tämä oli kyllä nyt aivan liian tylyä ja yksioikoista kamaa.
