Anna-Maria Eilittä: Kun olen poisssa, 2019 **+
Tarinaa kertoo 45-vuotias Ilona, joka on jäänyt auton alle ja kuollut. Hän lähtee seikkailemaan ruumishuoneelta katselemaan, miten läheisten elämä jatkuu hänen lähdettyään. Matka on terapeuttinen ja tuleekin mieleen, onko kirjan kirjoittaminen ollut jollain tapaa terapiaa tekijälle. Teksti tuntui jotenkin henkilökohtaiselta. Yllättävän vähän häiritsi yliluonnollinen tilanne kuolleen paluusta, mutta muuten kirjassa on jotenkin turhan paljon ilmaa. Teksti on sujuvaa ja mieleen painui esim. tämä ajatus sivulta 54:
Anna turvautuu sarkasmiin, sillä suru on hänelle vielä liian uusi tuttava. Hän ei tiedä, ettei se poistu raottamalla ulkoeteisen ovea. Suru odottaa kärsivällisesti, kunnes se kutsutaan kunnolla sisään.
Camilla Grebe: Varjokuvat (Skuggjägaren, 2019) ***-
Ruotsin paras rikosromaani vuodelta 2019 on hyvin rakennettu useampaan aikatasoon. 1970-luvulla löytyy ensimmäinen lattiaan naulattu nainen, seuraava 1980-luvulla. Murhien selvittely jatkuu 2010-luvulla. Uhrit ovat naisia, samoin rikostutkijat. Juuri kun ehti kiintyä yhden aikakauden ihmisiin ja tarinaan, hypättiin eteenpäin. Siitä miinus.
Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä (La vita bugiarda degli adulti, 2019) ***+
12-vuotias Giovanna asuu opettajavanhempiensa kanssa Napolin korkeimmalla kohdalla. Perheessä luetaan paljon ja seurustellaan samankaltaisten kanssa. Vanhemmat keskustelevat politiikasta ystäväperheen kanssa ja lapset Giovanna, Ida ja Angela viihtyvät keskenään. Sukulaisia ei nähdä: äidin vanhemmat ovat kuolleet ja isän sukuun ei pidetä yhteyttä. Kun isä kerran toteaa Giovannan muistuttavan siskoaan Vittoriaa (eikä tämä ole hyvä asia), Giovanna haluaa ehdottomasti tavata tätinsä. Tädin kulmille rahvaan pariin pitää laskeutua mäeltä. Giovanna ihastuu heti tätiinsä, joka puhuu värikästä murretta, rakastaa edelleen kuollutta rakastajaansa ja jakaa arkeaan tämän vaimon ja kolmen lapsen kanssa. Giovanna tutustuu myös heihin, hiljaiseen Toninoon, rehvakkaaseen Corradoon ja kuvankauniiseen Giulianaan. Giovanna ihastuu erityisesti Giulianan vähän vanhempaan poikaystävään Robertoon, joka puhuu karismaattisesti. Kun oman perheen ja ystäväperheen draama kaatuu päälle, Giovanna jättää opiskelut sikseen, jää luokalleen ja hengailee tädin kulmilla. Hyvää kuvausta täysin erilaisista sosioekonomisista ympyröistä henkilöiden kautta.
Rosie Walsh: Hän lupasi soittaa (The Man Who Didn't Call, 2018) ***-
Mhairi McFarlane: Mitä jos en löydä sinua koskaan (If I Never Met You, 2020) ***+
Oikein mukava Viihde-osaston kirja, täysin ennalta-arvattava, mutta ei haitannut! Lakitoimistossa töissä oleva Laurie on seurustellut puolet elämästään (eli 18 vuotta) Danin kanssa. Ja sitten Dan jättää Laurien. Laurie ja Dan ovat töissä samassa työpaikassa ja siellä on myös naistenmiehenä mainetta saanut Jamie. Jamie ja Laurie juuttuvat hissiin ja keksivät siellä valeromanssin. Senhän sitten arvaa mitä valeromanssista seuraa...
Mari Kurkiniitty: Kamalan ihana elämä maalla, 2022 **
Takakannen perusteella tositarina ja päiväkirjamaisuutta tässäkin. Varmasti ihanan terapeuttinen prosessi kirjailijalle, lukija jäi vähän ulkopuoliseksi. Pariskunta osata maatilan ja ryhtyy ikuiseen remonttiin. Sitten tulee avioero ja nainen jää tilalle yksin.
Anneli Vehkoo: Se kesä Pariisissa, 2022 **-
Pariisissa asuvan toimittaja-kirjailijan kolmas kirja sijoittuu Pariisiin. 53-vuotias Sini ottaa avioeron jälkeen elämässään aikalisän Pariisissa. Päiväkirjamainen, lyhyin lausein kirjoitettu lyhyt romaani tuli luettua nopeasti, mutta vähän harppoen.
Amelie Nothomb: Le livre des soeurs, 2022 ***
"Les mots ont le pouvoir qu'on leur donne."
Ranskan lomalla pikkukaupungin Fnacissa ei ollutkaan Les meilleures ventes - hyllyä. Ystävällinen myyjä ehdotti tätä kirjaa ensimmäisenä ja olikin hyvä valinta, vaikka tein päätöksen lähinnä ison fontin ja runsaiden dialogien vuoksi. Kirjan siskosten vanhemmat ovat vastarakastuneita ja tämä jatkuu vuosia ja vuosikymmeniä. Rakkautta ei himmennä ensimmäisen tyttären syntymä ja Tristane jääkin paljon yksin, kun äiti ja isä rakastavat erityisesti toisiaan. Tristanesta kasvaa "une petite fille terne - tylsä pieni tyttö", joka ei vedä kavereita puoleensa, mutta joka oppii menemään toisten luo ja menestyy erinomaisesti koulussa. Kun Laetitia syntyy, hänestä ja Tristanesta tulee erottamattomat. Tristane kasvattaa Laetitian, sillä äiti ja isä rakastavat edelleen eniten toisiaan. Merkityksellistä on kuinka siskot täyttävät toistensa tyhjää tilaa ja rakastavat toisiaan ehdoitta. Ranskankielisissä arvioinneissa kirja ei ole menestynyt, sen tyyliä pidetään yksinkertaisena ja lapsellisena. Ehkä siksi se oli minulle helppolukuinen :)
Brit Bennett: Mikä meidät erottaa (The Vanishing Half, 2020) ***+
Kirjailija ja kirja ovat saaneet kehuja ja palkintoja Yhdysvalloissa, eikä suotta. Erinomainen tarina erikoisesta pikkukaupungista, jossa asuu vain hyvin vaaleaihoisia mustia. Tai itse asiassa tarina, joka kertoo kaksosista, Stellasta ja Desireestä, jotka karkaavat yhdessä kotoa 14.8.1954 ja joista toinen palaa kotikaupunkiin 14 vuotta myöhemmin käsi kädessä pikimustan pikkutytön kanssa. Kaksosten tiet erkanivat aikanaan ja kukaan ei kuullut heistä kummastakaan mitään. Pieni salapoliisityö ja suuri sattuma vievät kuitenkin Stellan jäljille. Stellan, joka elää valkoisena keskiluokkaisella asuinalueella.
Emily Henry: Lomalla kaikki on toisin (People We Meet on Vacation, 2021) ***+
Oikein ihana rakkaustarina jenkkilästä. Luin tämän ensin pikku hiljaa alkuun ja sitten yhdessä yössä loppuun. Poppy pursuaa toimintaa ja rakastaa värikkäitä vaatteita, Alexilla on monta samanlaista paitaa ja harkitseva mieli. Nämä kaksi ystävystyvät yliopistolla ja myöhemmin viettävät joka kesä yhteisen ulkomaanloman, vaikka molemmilla on parisuhteita samaan aikaan toisaalla. Nyt edellisestä kerrasta on useampi vuosi ja Poppy haluaisi taas Alexin kanssa lomalle. Edellinen loma päättyi oudosti ja tämä vaivaa Poppyä.
Fredrik Backman: Ahdistunutta porukkaa (Folk med ångest, 2019) ***
Hulvaton rikosromaani onnettomasta ryöstäjästä, joka pakenee asuntonäyttöön ja tilanteesta muodostuu panttivankidraama, jossa ei tiedä kuka on auttaja ja kuka pakenija. Tässä yksi esimerkki kirjan tyylistä:
Totuus on tietenkin että jos ihmiset todella olisivat niin onnellisia kuin miltä he internetissä näyttävät, he eivät olisi niin helvetin paljon internetissä, koska kukaan ihminen jolla on oikein hyvä päivä ei käytä puolta siitä itsensä valokuvaamiseen. s. 71
Gustaf Skördeman: Geiger (Geiger, 2021) ***-
Mm. Varustamon käsikirjoittajan esikoisteos, jossa poliisin prostituutioryhmässä työskentelevä Sara Nowak ajautuu tutkimaan lapsuudestaan tutussa naapuriperheessä tapahtunutta murhaa. Perheen televisiosta eläkkeellä oleva isä löydetään ammuttuna kotoaan ja vaimo Angela on kadonnut. Murhan taustalta paljastuu kylmän sodan aikainen vakoojarinki ja Bromanien perheen salaisuudet paljastuvat yksitellen. Kieltämättä mielenkiintosia viitteitä vuosikymmenien takaisiin asioihin.
Anna Karolina: Toinen meistä kuolee tänään (Försvararen, 2020) **
Poliisin kirjoittaman Ebba Tapper- sarjan aloitusteos. Ennustajan mukaan toinen kaksosista kuolee ennen 30-vuotissyntymäpäiväänsä. Jasmine ja Nicolas Moretti viettävät juhlapäivää yhdessä myös huumeita käyttäen. Aamulla Nicolas herää verinen ja kuollut sisko sylissään. Tapausta tutkii poliisista tauolle laitettu Ebba Tapper yhdessä kuuluisan puolustusasianajaja Angela Köhlerin kanssa. Kukaan ei ole vailla omia ongelmia. Luin, mutten ihan saanut otetta tästä tyylistä.
Andrea Camilleri: Veden muoto (La forma dell'acqua, 1994) **
Sisiliaan sijoittuvan Komisario Montalbanon tutkimuksista kertovan dekkarisarjan aloitusosa. Miljöö kiinnostava, henkilöhahmot samoin. Vähän liian brutaalia kuitenkin minun makuuni.
Bo Carpelan: Kesän varjot (Berg, 2005) ****
Lukupiirikirja, joka on jäänyt kirjaamatta. Lukupiiri suhtautui ristiriitaisesti kirjaan, minä pidin. Mattias Bergmark palaa vuosikymmenten jälkeen lapsuusmaisemiin ja muistoja nousee pintaan. Minusta kirjan harhaileva ja epätarkka tyyli sopi tähän hyvin, koska näinhän muistikin toimii. Tarina jäi kuitenkin tästä syystä monesta kohtaa auki, joka saattaa myös häiritä lukijaa. Tekstistä merkkasin monta kohtaa. Tämä ensimmäinen tuo mieleen omat lapsuuskesät ja kyvyn olla vaan ja tarkkailla ympäristöä. Toinen kuvaa riipaisevalla tavalla sitä, miten hoivakodin kaunis sijainti jää sänkypotilailta sivuun,
Aurinko oli alkanut tosissaan lämmittää. Isällä oli takki käsivarrella. Äiti varjosti silmiään kädellä, kääntyi ympäri: Mattias! On kuin yhä kuulisin hänen äänensä, kuulisin isän rykäisyt ja Jonaksen kiljahdukset ja näkisin kaiken mikä liikkui, pienimmätkin otukset: muurahaisten polun, sisiliskon joka vilahtaa ruohikossa, pilvien varjot jotka tyynesti vaeltavat yli peltojen, yli minun. Missä on se aika joka meidät erottaa. s. 11
Hoitokoti, jossa Jonas on viettänyt yksinäisen elämänsä kolmekymmentä viime vuotta aivan entisenlaisenaan, vain vuosi vuodelta hiljaisempana ja kumarampana, sijaitsee metsän keskellä. Sieltä avautuu avara maisema: siintäviä kukkuloita, pitkänomaisia laaksoja, puunlatvojen läpi siivilöityvää valoa. Kuka pysähtyy katselemaan sitä kaikkea? Kuka sänkypotilaista nousee, vapaana ja voimakkaana, menee avaamaan ikkunan, hengittää sisäänsä kesäkuun kirkasta ilmaa ja odottaa hetkeä jolloin siivet kantavat ja alkaa pakomatka, huimaava pakomatka? Häikäisevän valkoisina, hulmuavissa lakanoissaan he vihdoin lentävät tiehensä kuin lintujen varjot, pilvien varjot. Ja me katselemme heidän jälkeensä käsi silmiä varjostamassa. Että heillä olikin noin suuria unelmia, rohkeita fantasioita, väkevä kaipuu! Että noissa hauraissa piinatuissa ruumiissa olivat tallella kokonaisen elämän hetket, säkenöivinä ja hehkuvina kuin jalokivet tuhkan seassa! Että me emme huomanneet mitään! s.33
Tove Ditlevsen: Nuoruus (Ungdom, 1967) ***+
Edelleen ihmettelen, miten voi olla näin tämän hetken tyylin mukainen kirjasarja. Tällä kertaa eletään nuoruutta, jossa Tove muuttaa pois kotoa, saa rauhan kirjoittaa ja ensimmäiset runot julkaistua. Samalla hän viettää nuoruuttaan tanssipaikoilla, käy töissä konttorissa, seurustelee Akselin kanssa, eroaa, ihastuu toimittaja Viggo F. Molleriin ja käy kotona kuuntelemassa tätiään sairasvuoteella ja äitiään, joka paheksuu Toven muuttoa kotoa. Jään odottamaan seuraavaa osaa.
Christy Lefteri: Aleppon mehiläistarhuri (The Beekeeper of Aleppo, 2019) ***+
Kirja pohjautuu Christy Lefterin kokemuksiin vapaaehtoistyöntekijänä vastaanottokeskuskessa Ateenassa. Nuri ja Afra asuvat Aleppossa, Nurilla on mehiläistarha ja Afra on taidemaalari. Syyrian sisällissota pakottaa lopulta heidätkin jättämään maansa. Matka on raskas ja vaarallinen, lisäksi molempien mieltä painaa suru siitä, mitä tapahtui ennen lähtöä. Voiko elämä tämän kaiken jälkeen vielä jatkua ja voiko se jatkua yhdessä. Kaunis kirja kauheasta matkasta.
Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen (Vi for upp med mor, 2019) ****
Jana Kippo -trilogian toinen osa on tyyliltään selkeämpi, kuten päähenkilönsä. Jos oli tarkoituksella, niin tykkäsin. Nyt äiti on kuollut ja veli ajautuu mukaan uskonnolliseen yhteisöön äidin kotipaikkakunnalle. Jana ei tästä pidä ja jää asumaan samalla paikkakunnalla asuvan Jussin luo. Elämä Jussin kanssa on rauhaisempaa kuin Johnin kanssa aiemmin, mutta Janan sydämessä riehuu edelleen lapamato. Jussin sanoin:
Sinä annat mutta et suostu ottamaan. Se että kieltäytyy ottamasta vastaan on yhtä halveksittavaa kuin se ettei halua antaa. s. 290
Äidin tarina tuo Janalle ymmärrystä ja velikin päästää taas lähelle. Kunnes...
Katri Merikallio: Tarja Halonen - Erään aktivistin tarina, 2020 ***
Perusteellinen kuvaus Tarja Halosen järjestöaktivismista tuntuu tässä maailman ajassa yllättävän kaukaiselta. Työväenliike, pasifismi, ay-liike, maalaiset Kalliossa, neuvoloiden synty, yhdistyksien synty (SPR, Suomen Mielenterveysseura, Marttaliitto, MLL, RAY, Invalidiliitto ja monet muut) ja juristi Tarja Halosen nuoruuden työpaikka SAK. Ja näiden jälkeen moni moni muu. Paljon tietoa, paljon vuosilukuja. Sivulta 160 löytyy tähänkin päivään sopivat sanat:
Demokraattinen, ihmisoikeuksia kunnioittava ja vähemmistöoikeudet huomioiva maa, jossa on vahva oikeuslaitos ja luotettava poliisi, joutuu vähemmän todennäköisesti konfliktiin. Kun yleinen vakaus maiden kesken lisääntyy, vahvistuu näin myös Suomen turvallisuus. Ja päinvastoin. Mitä useampaa maata johdetaan itsevaltaisesti, sen suurempi riski on, että maa päätyy ajan myötä konfliktiin - ja vetää muita maita siihen mukaan.
Elina Airio: Metsässä juoksee nainen, 2022 **
Esikoisromaanin tyyli takatekstin mukaan on sosiaalialan dystopia. Mimi asuu kahden tyttärensä kanssa kasvien keskellä kerrostalossa ja häntä kuntouttaa itsekin väsynyt perhevalmentaja Olennaiset-perhevalmennuskeskuksesta. Kaksi kauhutarinaa kulkee rinnan: Miten kasvit ja luonto tunkeutuvat Mimin mieleen ja kotiin ja se, miten Mimin pää sitä kestää. Ihan hyvin koossapysyvä pieni romaani, mutta en saanut kuitenkaan ihan siitä otetta.
Jenni Pääskysaari: Mielen maantiede, 2021 ****
Kertakaikkiaan viihdyttävä romaani 1975-1991 vuosien Korsosta. Romaani perustuu omakohtaisiin kokemuksiin, mutta on "tarua ja totta, yhtymäkohdat todellisuuteen sekoitus sattumaa, sepitettä ja sumuisia muistikuvia". Koti on Ala-Kulomäessä eli Alakultsissa, mutta kaupat, kirjasto ja kiska pelottavammassa Yläkultsissa. Pihapiiristä löytyy kavereita keinupersikseen, ja lähellä on myös mummola, jossa ruokaa riittää. Reviiri laajenee iän myötä ja uusia kavereita tulee ja menee. En tiedä kumpi oli nautittavampaa, tutustuminen romaanin ihanaan päähenkilöön vai vaipuminen nostalgian syövereihin.
Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema, 2021 ***
Esseekokoelma, jonka välistä pilkistää lukemisen jälkeen kuusi tarralappua. Kirjassa oli paljon kiinnostavia ajatuskulkuja, vaikka osa pitkistä kirjallisuusviitauksista tuli harpottua vähän nopeammin. Ensimmäinen osa, Tie, on kolmesta ehkä teoreettisin. Silvia kirjoittaa Sisiliassa ja viittauksia on paljon. Tarralappu on sivulla 84:
Kun luemme teosta menneisyydestä, joudumme väistämättä lukemaan teoista ja arvoista, jotka eivät vastaa nykyistä maailmankuvaamme. Lukija ei voi vaatia, että jokin kirja on 60 vuotta aikaansa edellä.... Jos kuitenkin päätämme tuomita klassikot taantumuksellisina, niin kuin muodikasta on, se on tehtävä tietoisena siitä, että meilläkin on, Rebecca Solnitin sanoin, "sokeita pisteitä, joista myöhemmät sukupolvet voivat halutessaan tuomita meidät".
Toisessa osassa, Totuus, analyysin välineenä on Jane Austenin romaani Ylpeys ja ennakkoluulo, osassa kirjoitetaan myös kirjeitä Teheranista kotona odottavalle puolisolle. Tarralappuja on kolme, niistä yksi sivulla 109 ja se kuvaa omaakin suhtautumistani ravintolasyömiseen:
Kavahdan ravintolakulttuurin S-ketjuuntumista, mutten jaksa myöskään fine dining -ravintoloiden käsikirjoitettua elämyssössötystä - minulle on samantekevää, minkä metsän puusta annoksen kaarna on käyty rouhimassa.
Kolmannessa osassa, Kuolema, siteerataan Leonard Cohenia, muistetaan veljeä ja kärsitään suolistovaivoista. Toinen tarralapuista on sivulla 176:
Söin leivosta ja nielin itkua.Villiintyneet köynnökset kiipeilivät pitkin murenevia hautakiviä, ja mieleeni tulivat Berliinin juutalaismuseon vitriinit: holokaustin uhrien astiat, kirjat, hopeakammat... Mietin kuinka erilaista on elää tässä ajassa, jossa ihmisen elinkaari on pidempi kuin heidän omistamiensa esineiden.
Koko Hubara: Bechi, 2021 ***
Kertomus tyttärestä ja kertomus äidistä lomittelevat. Äiti on kirjailija Shoshana Ayin. ja tytär on opiskelija Bechi. Se, miksi tytär on vähän rikki ja äiti vähän enemmän rikki, tulee pikku hiljaa ilmi kun tarinat etenevät. Shoshana asui yksin kibbutsilla, kun tapasi suomalaisen Hannun ja muutti tämän kanssa Suomeen. Shoshana opetteli suomen kielen ja kävi töissä hoitoalalla, kun hän yhtäkkiä halusi lapsen. Bechi muistaa lapsuudestaan äidin, joka oli koko ajan vierellä. Enemmän kertomus äidistä ja tyttärestä, mutta myös kertomus siitä, mistä tulemme.
