Eeva Klingberg: Syvän maan juuret 2020 ***-
Eeva Klingberg on suomalainen ja Syvän maan juuret hänen esikoisteoksensa. Sitä on vaikea käsittää, kun tarina niin luontevasti sijoittuu viime vuosisadan Yhdysvaltoihin. Ernest on hiipuva kirjailija New Yorkissa vuonna 1974, kun hän palaa Alabamaan isänsä hautajaisiin. Paluu kotiin herättää piilossa pidetyt muistot vuodelta 1935. Pala palalta takaumina kerrotut muistot rakentavat Ernestin tarinaa. On valkoisen ja mustan pojan ystävyys, on kavereiden kanssa riehuva isoveli, on valkoisen miehen murha, josta tuomitaan musta. Viimeistä Ernest alkaa tutkimaan palatessaan. Kaikesta tästä syntyy lopulta kirja. Ympyrä sulkeutuu New Yorkissa: "Julkaistaan se sellaisena kuin se on. Tämä on se tarina, joka minun täytyy kertoa."
Fausto Brizzi; 100 onnen päivää (Cento giorni di felicità, 2013) **+
Tämmöinen "höpsis-kirja", joka meinasi jäädä ensin kesken liian hömppänä. Luin kuitenkin loppuun ja olihan siellä kauniita asioita elämästä. Päähenkilö Lucio on juuri jäänyt kiinni vaimonsa pettämisestä, kun saa tietää sairastavansa pitkälle edennyttä syöpää. Lääkäri arvioi elinpäiviä olevan jäljellä 3kk. 100 päivässä tärkeintä on voittaa vaimo takaisin.
Anna Gavalda: Lohduttaja (La consolante, 2008) ***
Koronan toinen aalto uhkaa sulkea kirjastot marraskuun lopussa ja haen nopeasti kassillisen helppoa luettavaa. Tämä kirja on paksu, mutta siinä on väljyyttä. Ja mikä parasta, sitä voi lukea nopeasti. Päähenkilö Charles on pariisilainen arkkitehti, joka kiitää ympäri maailmaa. Kotona on tyylikäs pariisitar Corinne ja tämän murrosikäinen tytär Mathilde. Kun Charles saa tietää lapsuuden ystävänsä äidin kuolemasta, tämä viileä maailma ei enää tunnu hyvältä. Charles löytää lapsuudenystävänsä pienestä maalaiskylästä ja tapaa samalla rohkean Katen, jolla on lähistön vanhan kartanon pihapiirissä lapsia ja eläimiä enemmän kuin tarpeeksi. Melko ennalta-arvattava tarina, mutta mukavia yksityiskohtia.
Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat, 2017 ***+
Lukupiirin marraskuun kirja, jonka luin jälkikäteen. Ihana kirja Visasta, joka joulukuussa vuonna 1957, poistuessaan Glorian elokuvateatterista työvuoron jälkeen, huomaa lumipyryisen maiseman yhtäkkiä koskettavan häntä aivan uudella tavalla. Tuon hetken jälkeen mikään ei ole niinkuin ennen, vaan kaikki on ajatukset pyrkivät taiteeseen, maalaamiseen, piirtämiseen. Kirja on Visan matka taiteilijaksi, taidekoulun piirustustunneilta Italiaan ja takaisin Suomeen. Se kertoo myös ystävyydestä Tapioon, rakkaudesta tämän siskoon Helmiin. Se kertoo myös, miten Italiassa vietetty aika puhkeaa suuriksi taideteoksiksi ja Visasta tulee oikea taiteilija. Hienoa on ajankuvaus ja vielä hienompaa kuvaus siitä, mitä on tuo pakahduttava onnentunne, kun teos hurmaa, kun sormet palavat halusta luoda kuvia.
Kim Thúy: Ru (Ru, 2009) ***+
Katkelmista koostuva omaelämäkerrallinen esikoisteos on joulukuun lukupiirin kirja. Kirjasta tykätään, vaikka se hyppii ajassa ja paikassa. Kieli on jopa runollista ja kulttuuri avartuu Vietnamiin ja miksei Kanadaankin. Kirjoittaja saapuu Malesian pakolaisleirin kautta 10-vuotiaana Vietnamista ranskankieliseen Kanadaan. Hän kuvaa paloja elämästään sekä kohtaamisiaan yksittäisten ihmisten kanssa. Tässä yksi sellainen:
Kerran, toimiessani New Yorkin poliisin tulkkina, tapasin yhden näistä aikuisiksi kasvaneista lapsista. Luku- ja kirjoitustaidoton nainen harhaili Bronxin kaduilla. Hän oli tullut Manhattanille linja-autolla paikkakunnalta, jonka nimeä hän ei kyennyt ilmaisemaan. Hän oli toivonut linja-auton kuljettavan hänet takaisin pahvilaatikkovuoteensa luo Saigonin postikonttorin eteen. Hän väitti sinnikkäästi olevansa vietnamilainen, vain vietnamilainen. Hän rukoili minua tulkkaamaan poliisille hartaan toiveensa päästä takaisin omaan viidakkoonsa. Poliisi ei kuitenkaan voinut tehdä muuta kuin päästää hänet takaisin Bronxin viidakkoon. Jos olisin voinut, olisin pyyhkinyt kaikki likaisten käsien jäljet hänen iholtaan. Olin suunnilleen saman ikäinen kuin hän. Ei sittenkään, ei minulla ole oikeutta sanoa, että olin saman ikäinen kuin hän. Hänen ikänsä mitattiin niiden tähtien määrässä, joita hänen silmissään vilisi silloin kun häntä hakattiin, ei vuosissa, kuukausissa, päivissä.
Eduard Louis: Väkivallan historia (Histoire de la violence, 2016) ***
Olipas kyllä raju tapaus. Kertoja käy takaumina läpi sitä, mitä hänelle oikeastaan tapahtui, ja miten siitä pääsisi yli. Hän tapaa kadulla Redan, vie tämän kotiinsa ja aluksi seksi on molempien toiveesta. Sitten hän huomaa vieraan ottaneen joitakin tavaroitaan, huomauttaa tästä ja pahuus on irti. Reda muuttuu väkivaltaiseksi raiskaajaksi. Kertoja pelkää, että käy vielä pahemmin, eikä uskalla ajaa vierasta pois. Kun tämä lopulta on ulkona asunnosta kertoja alkaa pestä vimmaisesti itseään ja asuntoaan. Myöhemmin hän soittaa ystävälleen, siskolleen ja tekee rikosilmoituksen. Näissä keskusteluissa hän käy tapahtumaa läpi.
Vigdis Hjorth: Perintötekijät (Arv og miljø, 2016) ***+
Kirjan takakannesta: Vigdis Hjorth (s. 1959) on norjalainen kirjailija ja kriitikko. Raivoisan rehellinen Perintötekijät on herättänyt Norjassa paljon keskustelua romaanista totuudenkerronnan välineenä. Kirja on ollut arvostelu- ja myyntimenestys ja saanut muun muassa arvostetun Kritikerprisetin. Se oli myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas. Kirja tuntuu herättävän negatiivisia tunteita, sitä pidetään autofiktiivisenä koston välineenä. Minua ehkä enemmänkin jo kyllästyttää tämän kaltaiset autofiktiiviset teokset, en enää jaksa ihmetellä niiden tarkoitusperiä ja seurauksia. Keskityin siis lukiessa vain itse teokseen, josta kyllä tykkäsin. Minäkertojalla on mennyt välit aika lailla poikki isän ja äidin kanssa. Kun isoveli suuttuu suvun mökkien menosta pikkusiskoille, tulee kertoja temmatuksi takaisin lähelle perhettä.
Jonas Hassen Khemiri: Soitan veljilleni (Jag ringer mina bröder, 2012) ***-
Paljon vuoropuhelua sisältävä pienoisromaani on hetkessä luettu. Vainoharhaisuutta, veljiä ja muita sukulaisia, autopommi, epäilyjä. Sisältö on hieman sekavaa, paljon irrallisia keskusteluja. Mutta nautittavaa joka tapauksessa.
Anni Saastamoinen: Sirkka, 2019 ***
Sirkka on massaa. Sirkalla on siistit jakkupuvut ja järkevä työ numeroiden parissa, Sirkka hoitaa huonekasvejaan ja syö eineksiä. Sirkalla on värikäs taiteilijaäiti ja räväkkä ystävä Natalia. Sirkka pitää omasta elämästään, eikä kaipaa muuta. Joskus Sirkalla oli poikaystävä Sauli, mutta ei ole enää. Sirkan äiti tuo Sirkalle keltaisen keinutuolin. Sirkka lukee lähikaupan ilmoituksia ja ottaa vanhukselta kissan. Natalia tuo Sirkalle toisen kissan. Sirkka käy treffeillä. Mutta kyllä Sirkka on onnellisimmillaan hoitaessaan huonekasveja, ja nyt kissoja. Kertakaikkiaan kiva tapa kirjoittaa ja ihana Sirkka.
Lori Lansens: Pitkä tie kotiin (Rush Road Home, 2002) ***
Esikoisteos on ensimmäinen Lansensin neljästä romaanista, joka on suomennettu. Asuntovaunualueella asuva 5-vuotias Sharla Codyviedään hoitoon kesäksi iäkkäälle naapurille Addy Shaddille, kun Sharlan äiti lähtee uuden miesystävänsä kanssa reissun päälle. Aluksi tuntuu, että Sharlan lähtökohdat elämään ovat varsin kurjat, mutta kun takauma kerrallaan käydään läpi Addyn elämänvaiheita, niin Sharlan tulevaisuus alkaakin näyttämään valoisammalta. Addy huolehtii Sharlasta kuin omastaan. Uskottavuus on hieman koetuksella Addyn vaiheita lukiessa, mutta henkilöhahmot, paikat ja tunnelma pysyvät kirjan läpi todella elävinä ja koskettavina.
Kimmo Oksanen: Kasvonsa menettänyt mies, 2015 ***+
Hesarin toimittajan Kimmo Oksasen kertomus siitä, millaista oli, kun herpesvirus ja sen lisäksi iskenyt bakteeri tuhosivat hänen kasvonsa. Kirja on jaettu kolmeen osaan Danten Jumalaisen näytelmän mukaan: Helvetti (sairauden akuuttivaihe ja kuoleman porteilla käynti), Kiirastuli (jatkuvat leikkaukset ja ulkonäön muutos ja pysähtyminen) ja Paratiisi (hyväksyminen ja suhteellisuus). Kertomus on todella mielenkiintoinen ihan lääketieteellisestikin, mutta myös ihmisen muuten. Toimittajatausta näkyy siinä, että tekstiä lukee kuin Kuukausiliitettä. Nopeasti ja faktakeskeisesti. Eikä se haittaa yhtään.
Ian McEwan: Sovitus (Atonement, 2001) ***+
Kirja lähtee liikkeelle 1935 englantilaisesta kartanosta, jonne isommat sisarukset (isoveli Leon ystävänsä Paul Marshallin kanssa ja isosisko Cecilia) ovat palanneet työ- ja opiskelupaikkakunniltaan. Lisäksi taloon ovat tulleet hoitoon serkut Lola ja tämän kaksospikkuveljet. Kulmilla pyörii myös opintonsa päättänyt siivoojan poika Robbie. Perheen isä on työasioiden vuoksi poissa ja äiti on alati migreenin takia sivussa. 13-vuotias Briony on ollut paljon yksin, kirjoittanut näytelmiä ja nyt yhtäkkiä talo on täynnä nuoria. Briony näkee ja kuulee ympärillään tapahtuvia asioita, ymmärtää väärin ja lopulta päivän päättyessä tekee kohtalokkaan virheen. Tapahtuman kulku käydään läpi eri henkilöiden näkökulmista ja lukijalla nousee pala kurkkuun. Niin pienestä kaikki suuri lähti liikkeelle. Myöhemmin kirja kulkee eri henkilöiden matkassa: sotatantereella Ranskassa Robbien kanssa, Lontoossa sotilassairaalassa Brionyn kanssa. Etenkin englantilaisjoukkojen vetäytyminen kävellen pommitusten keskellä on hurjaa luettavaa, toki sairaalan potilaskuvaukset yltävät lähes samaan. Kaiken tämän keskellä kahden henkilön riipaiseva rakkaustarina. Tarina saa yllättävän päätöksensä vielä 1999 pidetyillä synttäreillä. Sivuja yli 500, mutta hyvät henkilöhahmot kannattelevat raskasta tarinaa ja pitävät toivoa yllä. Saako Briony sovitettua tekonsa.
Tommi Liimatta: Jeppis, 2014 ***
Tommi Liimatan lapsuudenmuistoista yksityiskohtaisesti kertova romaani. Kirja alkaa, kun Tommi menee 1. luokalle Pietarsaaressa 1983 ja päättyy toukokuussa 1987, kun Tommi pääsee 5. luokalta. Kirja on lähes 500-sivuinen ja niin täyteen ahdettu, että sen lukeminen kestää kauan. Tommi asuu kerrostalossa Kråkholmantiellä, isä on vuorotöissä Schaumanin paperitehtaalla ja äiti hotellisiivoojana. Pihapiirissä on eri-ikäisiä kavereita, joiden kanssa rakennetaan majoja ja ajetaan krossia. Kotona Tommi piirtää ja leikkii leekoilla. Hän innostuu myös musiikista, pääsee musiikkiluokalle ja kuuntelee heviä. Sykähdyttävintä on tuo 80-luvun lapsen mahdollisuus olla yhtä aikaa lapsi, joka leikkii ja lapsi, joka on fanittaa täysillä heviä.
Philip Teir: Neitsytpolku (Jungfrustigen, 2020) ***-
Hesari (4.4.2020) kirjoittaa: Autofiktion tapaista kirjoittavan Philip Teirin romaani kuljettaa perhe-elämän karikoihin, mutta lisäsärmä olisi tehnyt hyvää. Samaa mieltä, jotenkin varovainen ja anteeksipyytelevä kirja. Kirjassa Richard rakastuu itseään vanhempaan naiseen vähän vahingossa, eroaa pitkäaikaisesta vaimostaan ja perustaa aluksi huonosti toimivan uusperheen. Eniten tilanteesta tuntuu järkyttyvän Richardin vaimo. Tositapahtumiin perustuva, mutta keksityillä henkilöhahmoilla.
Pierre Lemaitre: Verihäät (Robe de marié, 2009) ***+
Tavallaan kolmiosainen dekkari. Ensimmäinen osa Sophie Duguetin näkövinkkelistä. Hän tuntuu hävittävän tavaroitaan ja sotkevan kummallisesti elämäänsä. Sitten hoitolapsi kuolee, eikä Sophie muista tapahtuneesta mitään. Hän tuntee sekoavansa. Toisessa osassa tarinaa luetaan Frantzin päiväkirjasta. Kolmas osa on Sophien ja Frantzin yhteinen. Välillä tarinan etenemisen arvaa, mutta se ei haittaa, kun se on tehty niin taitavasti.
Maria Laakso: Taltuta klassikko! 2019 ****
Aivan älyttömän hauska nuorille tarkoitettu kirja suomalaisista klassikoista. Kahdeksan klassikkoa taltutettu humoristisella, mutta asiapitoisella otteella. Aluksi teineille suunnattu tekstityyli vähän ärsyttää, mutta lopulta vain ja ainoastaan ihastuttaa. Teoksista on myös otettu katkelmia ja niiden sisältöä liitetty omaan aikansa yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Vähän kirja sahaa kuitenkin omaa oksaansa, sillä klassikot on taltutettu niin hyvin, ettei alkuperäistä enää edes tee mieli lukea :)
Tässä pätkä Edith Södegranin runojen taltutuksesta: Södegranin runoissa ei ujostella eikä piilotella kynttilää mikrokuvun alla vaan loistetaan, säkenöidään ja liioitellaan sydämen kyllyydestä. s. 118.
Ja Sinuhe Egyptiläisen taltutuksesta: Tässä vaiheessa lukijan tekisi mieli vedellä nuorta Sinuhea päin korvia, koska tämä ei tajua mikä kauhea maailmanlopun bitch Nefernefernefer on, mutta romaanissahan moinen ei onnistu ja niin Sinuhe lähtee jälleen kerran mul**u ojossa Nefiksen porteille. Nefernefernefer kiskoo drinksua uima-altaallaja vilauttelee Sinuhelle sen verran, että nuorukainen antaa kirjata hänelle vielä vanhempiensa haudatkin. Vastineeksi ei heru edes sylitanssia, vaan Nefernefernefer huutaa palvelijat paikalle ja lausuu: "Mistä on tämä sietämätön kerjäläinen tullut talooni? Viskatkaa hänet joutuin ulos." Silloin on myöhäistä enää katua. Seuraavana päivänä omaisuutensa menettänyt Sinuhe saa kuulla vanhempiensa tehneen itsemurhan, koska nämä eivät kestäneet poikansa aiheuttamaa häpeää. Kaikkiaan romaanin kuvaus Sinuhen nuoruudesta on opettavainen tarina, ja oikeastaan kaikki muu seksuaalivalistus kouluissa voitaisiin lopettaa tarpeetttomana. s. 166.
Ja Väinö Linnan esittelytekstistä ennen Tuntemattomaan sotilaaseen perehtymistä: Väinö Linna ei varsinaisesti syntynyt mikään kultainen kenttäpakki kädessä,... ja ... Sodan jälkeen Linna kirjoitti jo ihan sokka irti. s. 181
Rachel Cusk: Kunnia (Kudos, 2018) ***-
Trilogian viimeinen osa tuli kirjastosta ennen toista osaa. Eipä tässä järjestyksellä kyllä merkitystä ole. Ensimmäiseen osaan verrattuna tässä oli ehkä älyllisempiä ajatuspolkuja, meni välillä jopa yli hilseen. Muuten samaa omintakeista tyyliä, jossa päähenkilö Faye kohtaa kirjallisuusfestivaaliin osallistuessaan erilaisia ihmisiä, joiden tarinat tulevat toinen toistensa jatkeeksi. Tässä muutamia katkelmia, jotka herättivät minut ajattelemaan:
Tässä eräs kertoo siitä, millaisia tunteita hänen onnellinen parisuhteensa sai hänessä aikaan, kun muilla pareilla oli epäonnea: "Myönnän", hän sanoi viimein, "että minulle tuotti mielihyvää kertoa elämästänija herättää sinussa kateutta.Olin ylpeä siitä. Muistan ajatelleeni, että minäpä en olekaan sotkenut asioitani, ja minusta kovan työn ja itsehillinnän ansiota, ei niinkään hyvän onnen. Mutta oli tärkeää olla vaikuttamatta siltä, että rehentelin. Minusta tuntui aina kuin kantaisin salaisuutta", hän sanoi, "ja että pilaisin kaiken, jos paljastaisin sen. Kun katsoin miestäni, näin että hän kantoi samaa salaisuutta, ja tiesin ettei hänkään koskaan paljastaisi sitä koska se yhdisti meitä, niin kuin näyttelijöitä yhdistää salainen tieto siitä että he näyttelevät, eivätkä he voi tunnustaa sitä pilaamatta kohtausta. Näyttelijät tarvitsevat yleisön", hän sanoi, "ja niin mekin tarvitsimme, koska mielihyvä syntyi osittain siitä, että esittelimme salaisuuttamme kertomatta sitä." s. 61-62
Tässä sukupolvien välisestä erosta: Hänellä oli neljä lasta, hän sanoi, eivätkä he välittäneet vähääkäänsynnyinoikeudestaan tai siitä, kuka perisi mitä. Kunhan et jätä meitä sellaiseen tilanteeseen, että tulee riitoja, he olivat sanoneet vastikään, ... Hänen lapsensa eivät piitanneet rahasta eivätkä maasta, kenties siksi, että heillä oli aina ollut molempia ja he olivat saaneet nähdä, miten vähän iloa ne tuottivat. Tai ennemminkin he olivat nähneet kylliksi tietääkseen, että vain hiuksenhieno juopa erotti heidät esi-isistä, joiden kohtalon hekin voisivat kokea, jos hän päättäisi hitusenkin kallistaa vaakaa otolliseen suuntaan.
Ihmisten eroavaisuuksista: mutta Luís oli näyttänyt, etteivät nuo eroavuudet ole peräisin jostain jumalallisesta mysteeristä vaan ovat vain seurausta empatian puutteesta, sillä jos meillä olisi empatiaa, tajuaisimme että olemme itse asiassa kaikki samanlaisia.
Vanhuuden kaihosta: hän ei voinut ymmärtää, miten he kestivät vanhainkotiensa ankeutta, sellaisia velttoja mukavuuksia kuin televisio ja keskuslämmitys, kun heidän muistonsa olivat niin kauniita. Mitään ei ole enää jäljellä tutusta maailmasta, muuan vanha rouva oli sanonut hänelle, yksikään ruohonkorsi ei ole enää sama. s. 134
David Nicholls: Suloinen suru (Sweet Sorrow, 2019) ***+
Takakannen mukaan Sinä päivänä -bestsellerin kirjoittajan tarkkanäköinen, hauska ja kipeän nostalginen kuvaus ensirakkaudesta. Juuri näin. Lisäksi päähenkilön, 16-vuotiaan Charlien, perhe raapii lukijaa verille. Ollaan Irlannissa, pikkukylässä. Charlie on juuri reputtanut päättökokeet ja yrittää viettää kesästään mahdollisimman paljon pois kotoa, missä masentunut isä nuokkuu sohvalla. Ulkona Charlie tapaa Franin, eikä saa tätä mielestään. Fran on osallisena teatteriproduktiossa, jota harjoitellaan vanhassa kartanossa. Saadakseen olla Franin kanssa Charlie liittyy mukaan teatteriporukkaan ja astuu oikein kunnolla epämukavuusalueilleen. Nuoret rakastuvat ja edessä on ihana kesä.
Ian McEwan: Kaltaiseni koneet (Machines Like Me, 2019) **
Kyllä mä tämän nyt luin, mutta aikaa siihen meni... Ollaan Lontoossa 1980-luvulla, tosin ei kaikilta osin aidolla. Charlie ostaa ja myy osakkeita netissä saadakseen rahaa. Hän on juuri myös perinyt isomman summan ja sijoittanut sen yhteen kymmenestä tekoälyllä varustetusta keinotekoisesta ihmisestä, Aatamista. Charlie rajastaa yläkerran opiskelijaa Mirandaa. Charlie ja Miranda laittavat Aatamiin alkuasetukset ja niin hän herää henkiin. Pahaksi onneksi Aatamikin rakastuu Mirandaan. Toisaalta Aatami saa Charlien bisnekset kukoistamaan ja on apurina Mirandan rikosjupakassa. Paljon mielenkiintoisia asetelmia, mutta jotenkin kuitenkin uuvuttava luettava.
Matti Mäkelä: Pitelemätön - Matti Mäkelän muistelmat, 2019 ***
Kirjailija Matti Mäkelä oli kirjoittanut muistelmiaan 1,5 kk, kun flunssalääkärissäkäynnillä löytyi maksasyöpä. Muistelmien alku ja loppu menivät uusiksi. Tämä ja se tieto, että Mäkelä kuoli 6.8.2019, tuovat väkisellään muistelmiin oman säväyksensä. Lestadiolaistaustainen Mäkelä on kirjan nimen mukaisesti pitelemätön: hän lähtee Pohjanmaan syrjäseuduilta Helsinkiin opiskelemaan, tapaa tulevan vaimonsa Irmelin, perustaa perheen, muuttaa Kymenlaaksoon, on muutaman vuoden tarkkailuluokan opettajana (tästä ajasta paljon puhuttu essee Tarkkailuluokka, 1981), palaa yliopistolle töihin, vetää rehtorina Pekkas-akatemiaa, kirjoittaa sivusuhteestaan avoimesti (Kaksi vaimoa ja muita kirjoituksia, 1995), muuttaa Turkuun, tapaa toisen vaimonsa, muuttaa Pohjois-Karjalaan, juopottelee, käy sydämen ohitusleikkauksessa... Jokaisella paikkakunnalla hän on kyläaktivisti ja kiertää samaan aikaan maata ja kirjoittaa ja tekee töitä yötä päivää.
s. 128-129.
Olin itse kolmekymppinen, kun ensimmäistä kertaa elämässäni eteeni uhkasi tulla uusi ilmiö, palkallinen kesäloma kesällä 1980.
(Tässä välissä hän kuvaa omaa lomastressiään, joka lopulta saa hänet sairastumaan kahdesti kesän aikana aivokalvon tulehdukseen,)
Kesäloma on ihmiselle vaarallinen poikkeustila. ... Loma, ehkä jollekulle, mutta ei humanistille, ei minua varten!
Kiinnostava hahmo, merkittävä elämäntyö.
Jojo Moyes: Pariisi yhdelle ja muita kertomuksia (Paris for One and Other Stories 2016) **
11 tarinan kokoelma. Ensimmäinen niistä on juurikin nimitarina Pariisi yhdelle. Se olikin ainoa, joka jäi mieleen. Tämmöiset kokoelmat on hankalia, tavallaan samankaltaisia (ainakin tekstityyliltään), mutta sitten ei kuitenkaan ollenkaan.
Maija Muinonen; sexdeathbabies 2019
Nyt oli kyllä liian modernia kerrontaa. Jäi kesken aika alkuvaiheessa.
E. O. Chirovici: Peilien kirja (The Book of Mirrors, 2017) ***
Takakannessakin viitataan Joël Dickeriin ja samankaltaisuutta kieltämättä on. Tämä kirja lähtee liikkeelle siitä, että kirjallisuusagentti Peter Katz saa käsikirjoituksen, jossa selviäisi vuosia sitten tapahtunut professori Joseph Wiederin murha. Tarina jää kesken, mutta sitä selvittää ensin Peter Katz ja tämän jälkeen toimittaja John Keller. Tapahtuma-aikaan Wiederin tunteneita haastatellaan, tiettyjä hetkiä käydään läpi, epäilyjä herää (etenkin Laura Bainesia kohtaan), mutta saadaanko murhaaja selville?
