Syksyn 2020 kirjat

Eeva Klingberg: Syvän maan juuret 2020 ***-
Eeva Klingberg on suomalainen ja Syvän maan juuret hänen esikoisteoksensa. Sitä on vaikea käsittää, kun tarina niin luontevasti sijoittuu viime vuosisadan Yhdysvaltoihin. Ernest on hiipuva kirjailija New Yorkissa vuonna 1974, kun hän palaa Alabamaan isänsä hautajaisiin. Paluu kotiin herättää piilossa pidetyt muistot vuodelta 1935. Pala palalta takaumina kerrotut muistot rakentavat Ernestin tarinaa. On valkoisen ja mustan pojan ystävyys, on kavereiden kanssa riehuva isoveli, on valkoisen miehen murha, josta tuomitaan musta. Viimeistä Ernest alkaa tutkimaan palatessaan. Kaikesta tästä syntyy lopulta kirja. Ympyrä sulkeutuu New Yorkissa: "Julkaistaan se sellaisena kuin se on. Tämä on se tarina, joka minun täytyy kertoa."

Fausto Brizzi; 100 onnen päivää (Cento giorni di felicità, 2013) **+
Tämmöinen "höpsis-kirja", joka meinasi jäädä ensin kesken liian hömppänä. Luin kuitenkin loppuun ja olihan siellä kauniita asioita elämästä. Päähenkilö Lucio on juuri jäänyt kiinni vaimonsa pettämisestä, kun saa tietää sairastavansa pitkälle edennyttä syöpää. Lääkäri arvioi elinpäiviä olevan jäljellä 3kk. 100 päivässä tärkeintä on voittaa vaimo takaisin.

Anna Gavalda: Lohduttaja (La consolante, 2008) ***
Koronan toinen aalto uhkaa sulkea kirjastot marraskuun lopussa ja haen nopeasti kassillisen helppoa luettavaa. Tämä kirja on paksu, mutta siinä on väljyyttä. Ja mikä parasta, sitä voi lukea nopeasti. Päähenkilö Charles on pariisilainen arkkitehti, joka kiitää ympäri maailmaa. Kotona on tyylikäs pariisitar Corinne ja tämän murrosikäinen tytär Mathilde. Kun Charles saa tietää lapsuuden ystävänsä äidin kuolemasta, tämä viileä maailma ei enää tunnu hyvältä. Charles löytää lapsuudenystävänsä pienestä maalaiskylästä ja tapaa samalla rohkean Katen, jolla on lähistön vanhan kartanon pihapiirissä lapsia ja eläimiä enemmän kuin tarpeeksi. Melko ennalta-arvattava tarina, mutta mukavia yksityiskohtia.

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat, 2017 ***+
Lukupiirin marraskuun kirja, jonka luin jälkikäteen. Ihana kirja Visasta, joka joulukuussa vuonna 1957, poistuessaan Glorian elokuvateatterista työvuoron jälkeen, huomaa lumipyryisen maiseman yhtäkkiä koskettavan häntä aivan uudella tavalla. Tuon hetken jälkeen mikään ei ole niinkuin ennen, vaan kaikki on ajatukset pyrkivät taiteeseen, maalaamiseen, piirtämiseen. Kirja on Visan matka taiteilijaksi, taidekoulun piirustustunneilta Italiaan ja takaisin Suomeen. Se kertoo myös ystävyydestä Tapioon, rakkaudesta tämän siskoon Helmiin. Se kertoo myös, miten Italiassa vietetty aika puhkeaa suuriksi taideteoksiksi ja Visasta tulee oikea taiteilija. Hienoa on ajankuvaus ja vielä hienompaa kuvaus siitä, mitä on tuo pakahduttava onnentunne, kun teos hurmaa, kun sormet palavat halusta luoda kuvia.

Kim Thúy: Ru (Ru, 2009) ***+
Katkelmista koostuva omaelämäkerrallinen esikoisteos on joulukuun lukupiirin kirja. Kirjasta tykätään, vaikka se hyppii ajassa ja paikassa. Kieli on jopa runollista ja kulttuuri avartuu Vietnamiin ja miksei Kanadaankin. Kirjoittaja saapuu Malesian pakolaisleirin kautta 10-vuotiaana Vietnamista ranskankieliseen Kanadaan. Hän kuvaa paloja elämästään sekä kohtaamisiaan yksittäisten ihmisten kanssa. Tässä yksi sellainen:

Kerran, toimiessani New Yorkin poliisin tulkkina, tapasin yhden näistä aikuisiksi kasvaneista lapsista. Luku- ja kirjoitustaidoton nainen harhaili Bronxin kaduilla. Hän oli tullut Manhattanille linja-autolla paikkakunnalta, jonka nimeä hän ei kyennyt ilmaisemaan. Hän oli toivonut linja-auton kuljettavan hänet takaisin pahvilaatikkovuoteensa luo Saigonin postikonttorin eteen. Hän väitti sinnikkäästi olevansa vietnamilainen, vain vietnamilainen. Hän rukoili minua tulkkaamaan poliisille hartaan toiveensa päästä takaisin omaan viidakkoonsa. Poliisi ei kuitenkaan voinut tehdä muuta kuin päästää hänet takaisin Bronxin viidakkoon. Jos olisin voinut, olisin pyyhkinyt kaikki likaisten käsien jäljet hänen iholtaan. Olin suunnilleen saman ikäinen kuin hän. Ei sittenkään, ei minulla ole oikeutta sanoa, että olin saman ikäinen kuin hän. Hänen ikänsä mitattiin niiden tähtien määrässä, joita hänen silmissään vilisi silloin kun häntä hakattiin, ei vuosissa, kuukausissa, päivissä.

Eduard Louis: Väkivallan historia (Histoire de la violence, 2016) ***
Olipas kyllä raju tapaus. Kertoja käy takaumina läpi sitä, mitä hänelle oikeastaan tapahtui, ja miten siitä pääsisi yli. Hän tapaa kadulla Redan, vie tämän kotiinsa ja aluksi seksi on molempien toiveesta. Sitten hän huomaa vieraan ottaneen joitakin tavaroitaan, huomauttaa tästä ja pahuus on irti. Reda muuttuu väkivaltaiseksi raiskaajaksi. Kertoja pelkää, että käy vielä pahemmin, eikä uskalla ajaa vierasta pois. Kun tämä lopulta on ulkona asunnosta kertoja alkaa pestä vimmaisesti itseään ja asuntoaan. Myöhemmin hän soittaa ystävälleen, siskolleen ja tekee rikosilmoituksen. Näissä keskusteluissa hän käy tapahtumaa läpi. 

Vigdis Hjorth: Perintötekijät (Arv og miljø, 2016) ***+
Kirjan takakannesta: Vigdis Hjorth (s. 1959) on norjalainen kirjailija ja kriitikko. Raivoisan rehellinen Perintötekijät on herättänyt Norjassa paljon keskustelua romaanista totuudenkerronnan välineenä. Kirja on ollut arvostelu- ja myyntimenestys ja saanut muun muassa arvostetun Kritikerprisetin. Se oli myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas. Kirja tuntuu herättävän negatiivisia tunteita, sitä pidetään autofiktiivisenä koston välineenä. Minua ehkä enemmänkin jo kyllästyttää tämän kaltaiset autofiktiiviset teokset, en enää jaksa ihmetellä niiden tarkoitusperiä ja seurauksia. Keskityin siis lukiessa vain itse teokseen, josta kyllä tykkäsin. Minäkertojalla on mennyt välit aika lailla poikki isän ja äidin kanssa. Kun isoveli suuttuu suvun mökkien menosta pikkusiskoille, tulee kertoja temmatuksi takaisin lähelle perhettä. 

Jonas Hassen Khemiri: Soitan veljilleni (Jag ringer mina bröder, 2012) ***-
Paljon vuoropuhelua sisältävä pienoisromaani on hetkessä luettu. Vainoharhaisuutta, veljiä ja muita sukulaisia, autopommi, epäilyjä. Sisältö on hieman sekavaa, paljon irrallisia keskusteluja. Mutta nautittavaa joka tapauksessa.

Anni Saastamoinen: Sirkka, 2019 ***
Sirkka on massaa. Sirkalla on siistit jakkupuvut ja järkevä työ numeroiden parissa, Sirkka hoitaa huonekasvejaan ja syö eineksiä. Sirkalla on värikäs taiteilijaäiti ja räväkkä ystävä Natalia. Sirkka pitää omasta elämästään, eikä kaipaa muuta. Joskus Sirkalla oli poikaystävä Sauli, mutta ei ole enää. Sirkan äiti tuo Sirkalle keltaisen keinutuolin. Sirkka lukee lähikaupan ilmoituksia ja ottaa vanhukselta kissan. Natalia tuo Sirkalle toisen kissan. Sirkka käy treffeillä. Mutta kyllä Sirkka on onnellisimmillaan hoitaessaan huonekasveja, ja nyt kissoja. Kertakaikkiaan kiva tapa kirjoittaa ja ihana Sirkka.

Lori Lansens: Pitkä tie kotiin (Rush Road Home, 2002) ***
Esikoisteos on ensimmäinen Lansensin neljästä romaanista, joka on suomennettu. Asuntovaunualueella asuva 5-vuotias Sharla Codyviedään hoitoon kesäksi iäkkäälle naapurille Addy Shaddille, kun Sharlan äiti lähtee uuden miesystävänsä kanssa reissun päälle. Aluksi tuntuu, että Sharlan lähtökohdat elämään ovat varsin kurjat, mutta kun takauma kerrallaan käydään läpi Addyn elämänvaiheita, niin Sharlan tulevaisuus alkaakin näyttämään valoisammalta. Addy huolehtii Sharlasta kuin omastaan. Uskottavuus on hieman koetuksella Addyn vaiheita lukiessa, mutta henkilöhahmot, paikat ja tunnelma pysyvät kirjan läpi todella elävinä ja koskettavina.

Kimmo Oksanen: Kasvonsa menettänyt mies, 2015 ***+
Hesarin toimittajan Kimmo Oksasen kertomus siitä, millaista oli, kun herpesvirus ja sen lisäksi iskenyt bakteeri tuhosivat hänen kasvonsa. Kirja on jaettu kolmeen osaan Danten Jumalaisen näytelmän mukaan: Helvetti (sairauden akuuttivaihe ja kuoleman porteilla käynti), Kiirastuli (jatkuvat leikkaukset ja ulkonäön muutos ja pysähtyminen) ja Paratiisi (hyväksyminen ja suhteellisuus). Kertomus on todella mielenkiintoinen ihan lääketieteellisestikin, mutta myös ihmisen muuten. Toimittajatausta näkyy siinä, että tekstiä lukee kuin Kuukausiliitettä. Nopeasti ja faktakeskeisesti. Eikä se haittaa yhtään.

Ian McEwan: Sovitus (Atonement, 2001) ***+
Kirja lähtee liikkeelle 1935 englantilaisesta kartanosta, jonne isommat sisarukset (isoveli Leon ystävänsä Paul Marshallin kanssa ja isosisko Cecilia) ovat palanneet työ- ja opiskelupaikkakunniltaan. Lisäksi taloon ovat tulleet hoitoon serkut Lola ja tämän kaksospikkuveljet. Kulmilla pyörii myös opintonsa päättänyt siivoojan poika Robbie. Perheen isä on työasioiden vuoksi poissa ja äiti on alati migreenin takia sivussa. 13-vuotias Briony on ollut paljon yksin, kirjoittanut näytelmiä ja nyt yhtäkkiä talo on täynnä nuoria. Briony näkee ja kuulee ympärillään tapahtuvia asioita, ymmärtää väärin ja lopulta päivän päättyessä tekee kohtalokkaan virheen. Tapahtuman kulku käydään läpi eri henkilöiden näkökulmista ja lukijalla nousee pala kurkkuun. Niin pienestä kaikki suuri lähti liikkeelle. Myöhemmin kirja kulkee eri henkilöiden matkassa: sotatantereella Ranskassa Robbien kanssa, Lontoossa sotilassairaalassa Brionyn kanssa. Etenkin englantilaisjoukkojen vetäytyminen kävellen pommitusten keskellä on hurjaa luettavaa, toki sairaalan potilaskuvaukset yltävät lähes samaan. Kaiken tämän keskellä kahden henkilön riipaiseva rakkaustarina. Tarina saa yllättävän päätöksensä vielä 1999 pidetyillä synttäreillä. Sivuja yli 500, mutta hyvät henkilöhahmot kannattelevat raskasta tarinaa ja pitävät toivoa yllä. Saako Briony sovitettua tekonsa.

Tommi Liimatta: Jeppis, 2014 ***
Tommi Liimatan lapsuudenmuistoista yksityiskohtaisesti kertova romaani. Kirja alkaa, kun Tommi  menee 1. luokalle Pietarsaaressa 1983 ja päättyy toukokuussa 1987, kun Tommi pääsee 5. luokalta. Kirja on lähes 500-sivuinen ja niin täyteen ahdettu, että sen lukeminen kestää kauan. Tommi asuu kerrostalossa Kråkholmantiellä, isä on vuorotöissä Schaumanin paperitehtaalla ja äiti hotellisiivoojana. Pihapiirissä on eri-ikäisiä kavereita, joiden kanssa rakennetaan majoja ja ajetaan krossia. Kotona Tommi piirtää ja leikkii leekoilla. Hän innostuu myös musiikista, pääsee musiikkiluokalle ja kuuntelee heviä. Sykähdyttävintä on tuo 80-luvun lapsen mahdollisuus olla yhtä aikaa lapsi, joka leikkii ja lapsi, joka on fanittaa täysillä heviä. 

Philip Teir: Neitsytpolku (Jungfrustigen, 2020) ***-
Hesari (4.4.2020) kirjoittaa: Autofiktion tapaista kirjoittavan Philip Teirin romaani kuljettaa perhe-elämän karikoihin, mutta lisäsärmä olisi tehnyt hyvää. Samaa mieltä, jotenkin varovainen ja anteeksipyytelevä kirja. Kirjassa Richard rakastuu itseään vanhempaan naiseen vähän vahingossa, eroaa pitkäaikaisesta vaimostaan ja perustaa aluksi huonosti toimivan uusperheen. Eniten tilanteesta tuntuu järkyttyvän Richardin vaimo. Tositapahtumiin perustuva, mutta keksityillä henkilöhahmoilla. 

Pierre Lemaitre: Verihäät (Robe de marié, 2009) ***+
Tavallaan kolmiosainen dekkari. Ensimmäinen osa Sophie Duguetin näkövinkkelistä. Hän tuntuu hävittävän tavaroitaan ja sotkevan kummallisesti elämäänsä. Sitten hoitolapsi kuolee, eikä Sophie  muista tapahtuneesta mitään. Hän tuntee sekoavansa. Toisessa osassa tarinaa luetaan Frantzin päiväkirjasta. Kolmas osa on Sophien ja Frantzin yhteinen. Välillä tarinan etenemisen arvaa, mutta se ei haittaa, kun se on tehty niin taitavasti.

Maria Laakso: Taltuta klassikko! 2019 ****
Aivan älyttömän hauska nuorille tarkoitettu kirja suomalaisista klassikoista. Kahdeksan klassikkoa taltutettu humoristisella, mutta asiapitoisella otteella. Aluksi teineille suunnattu tekstityyli vähän ärsyttää, mutta lopulta vain ja ainoastaan ihastuttaa. Teoksista on myös otettu katkelmia ja niiden sisältöä liitetty omaan aikansa yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Vähän kirja sahaa kuitenkin omaa oksaansa, sillä klassikot on taltutettu niin hyvin, ettei alkuperäistä enää edes tee mieli lukea :) 

Tässä pätkä Edith Södegranin runojen taltutuksesta: Södegranin runoissa ei ujostella eikä piilotella kynttilää mikrokuvun alla vaan loistetaan, säkenöidään ja liioitellaan sydämen kyllyydestä. s. 118.

Ja Sinuhe Egyptiläisen taltutuksesta: Tässä vaiheessa lukijan tekisi mieli vedellä nuorta Sinuhea päin korvia, koska tämä ei tajua mikä kauhea maailmanlopun bitch Nefernefernefer on, mutta romaanissahan moinen ei onnistu ja niin Sinuhe lähtee jälleen kerran mul**u ojossa Nefiksen porteille. Nefernefernefer kiskoo drinksua uima-altaallaja vilauttelee Sinuhelle sen verran, että nuorukainen antaa kirjata hänelle vielä vanhempiensa haudatkin. Vastineeksi ei heru edes sylitanssia, vaan Nefernefernefer huutaa palvelijat paikalle ja lausuu: "Mistä on tämä sietämätön kerjäläinen tullut talooni? Viskatkaa hänet joutuin ulos." Silloin on myöhäistä enää katua. Seuraavana päivänä omaisuutensa menettänyt Sinuhe saa kuulla vanhempiensa tehneen itsemurhan, koska nämä eivät kestäneet poikansa aiheuttamaa häpeää. Kaikkiaan romaanin kuvaus Sinuhen nuoruudesta on opettavainen tarina, ja oikeastaan kaikki muu seksuaalivalistus kouluissa voitaisiin lopettaa tarpeetttomana. s. 166.

Ja Väinö Linnan esittelytekstistä ennen Tuntemattomaan sotilaaseen perehtymistä: Väinö Linna ei varsinaisesti syntynyt mikään kultainen kenttäpakki kädessä,... ja ... Sodan jälkeen Linna kirjoitti jo ihan sokka irti. s. 181

Rachel Cusk: Kunnia (Kudos, 2018) ***-
Trilogian viimeinen osa tuli kirjastosta ennen toista osaa. Eipä tässä järjestyksellä kyllä merkitystä ole. Ensimmäiseen osaan verrattuna tässä oli ehkä älyllisempiä ajatuspolkuja, meni välillä jopa yli hilseen. Muuten samaa omintakeista tyyliä, jossa päähenkilö Faye kohtaa kirjallisuusfestivaaliin osallistuessaan erilaisia ihmisiä, joiden tarinat tulevat toinen toistensa jatkeeksi. Tässä muutamia katkelmia, jotka herättivät minut ajattelemaan:

Tässä eräs kertoo siitä, millaisia tunteita hänen onnellinen parisuhteensa sai hänessä aikaan, kun muilla pareilla oli epäonnea: "Myönnän", hän sanoi viimein, "että minulle tuotti mielihyvää kertoa elämästänija herättää sinussa kateutta.Olin ylpeä siitä. Muistan ajatelleeni, että minäpä en olekaan sotkenut asioitani, ja minusta kovan työn ja itsehillinnän ansiota, ei niinkään hyvän onnen. Mutta oli tärkeää olla vaikuttamatta siltä, että rehentelin. Minusta tuntui aina kuin kantaisin salaisuutta", hän sanoi, "ja että pilaisin kaiken, jos paljastaisin sen. Kun katsoin miestäni, näin että hän kantoi samaa salaisuutta, ja tiesin ettei hänkään koskaan paljastaisi sitä koska se yhdisti meitä, niin kuin näyttelijöitä yhdistää salainen tieto siitä että he näyttelevät, eivätkä he voi tunnustaa sitä pilaamatta kohtausta. Näyttelijät tarvitsevat yleisön", hän sanoi, "ja niin mekin tarvitsimme, koska mielihyvä syntyi osittain siitä, että esittelimme salaisuuttamme kertomatta sitä." s. 61-62

Tässä sukupolvien välisestä erosta: Hänellä oli neljä lasta, hän sanoi, eivätkä he välittäneet vähääkäänsynnyinoikeudestaan tai siitä, kuka perisi mitä. Kunhan et jätä meitä sellaiseen tilanteeseen, että tulee riitoja, he olivat sanoneet vastikään, ... Hänen lapsensa eivät piitanneet rahasta eivätkä maasta, kenties siksi, että heillä oli aina ollut molempia ja he olivat saaneet nähdä, miten vähän iloa ne tuottivat. Tai ennemminkin he olivat nähneet kylliksi tietääkseen, että vain hiuksenhieno juopa erotti heidät esi-isistä, joiden kohtalon hekin voisivat kokea, jos hän päättäisi hitusenkin kallistaa vaakaa otolliseen suuntaan.

Ihmisten eroavaisuuksista: mutta Luís oli näyttänyt, etteivät nuo eroavuudet ole peräisin jostain jumalallisesta mysteeristä vaan ovat vain seurausta empatian puutteesta, sillä jos meillä olisi empatiaa, tajuaisimme että olemme itse asiassa kaikki samanlaisia.

Vanhuuden kaihosta: hän ei voinut ymmärtää, miten he kestivät vanhainkotiensa ankeutta, sellaisia velttoja mukavuuksia kuin televisio ja keskuslämmitys, kun heidän muistonsa olivat niin kauniita. Mitään ei ole enää jäljellä tutusta maailmasta, muuan vanha rouva oli sanonut hänelle, yksikään ruohonkorsi ei ole enää sama. s. 134

David Nicholls: Suloinen suru (Sweet Sorrow, 2019) ***+

Takakannen mukaan Sinä päivänä -bestsellerin kirjoittajan tarkkanäköinen, hauska ja kipeän nostalginen kuvaus ensirakkaudesta. Juuri näin. Lisäksi päähenkilön, 16-vuotiaan Charlien, perhe raapii lukijaa verille. Ollaan Irlannissa, pikkukylässä. Charlie on juuri reputtanut päättökokeet ja yrittää viettää kesästään mahdollisimman paljon pois kotoa, missä masentunut isä nuokkuu sohvalla. Ulkona Charlie tapaa Franin, eikä saa tätä mielestään. Fran on osallisena teatteriproduktiossa, jota harjoitellaan vanhassa kartanossa. Saadakseen olla Franin kanssa Charlie liittyy mukaan teatteriporukkaan ja astuu oikein kunnolla epämukavuusalueilleen. Nuoret rakastuvat ja edessä on ihana kesä.

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet (Machines Like Me, 2019) **
Kyllä mä tämän nyt luin, mutta aikaa siihen meni... Ollaan Lontoossa 1980-luvulla, tosin ei kaikilta osin aidolla. Charlie ostaa ja myy osakkeita netissä saadakseen rahaa. Hän on juuri myös perinyt isomman summan ja sijoittanut sen yhteen kymmenestä tekoälyllä varustetusta keinotekoisesta ihmisestä, Aatamista. Charlie rajastaa yläkerran opiskelijaa Mirandaa. Charlie ja Miranda laittavat Aatamiin alkuasetukset ja niin hän herää henkiin. Pahaksi onneksi Aatamikin rakastuu Mirandaan. Toisaalta Aatami saa Charlien bisnekset kukoistamaan ja on apurina Mirandan rikosjupakassa. Paljon mielenkiintoisia asetelmia, mutta jotenkin kuitenkin uuvuttava luettava.

Matti Mäkelä: Pitelemätön - Matti Mäkelän muistelmat, 2019 ***
Kirjailija Matti Mäkelä oli kirjoittanut muistelmiaan 1,5 kk, kun flunssalääkärissäkäynnillä löytyi maksasyöpä. Muistelmien alku ja loppu menivät uusiksi. Tämä ja se tieto, että Mäkelä kuoli 6.8.2019, tuovat väkisellään muistelmiin oman säväyksensä. Lestadiolaistaustainen Mäkelä on kirjan nimen mukaisesti pitelemätön: hän lähtee Pohjanmaan syrjäseuduilta Helsinkiin opiskelemaan, tapaa tulevan vaimonsa Irmelin, perustaa perheen, muuttaa Kymenlaaksoon, on muutaman vuoden tarkkailuluokan opettajana (tästä ajasta paljon puhuttu essee Tarkkailuluokka, 1981), palaa yliopistolle töihin, vetää rehtorina Pekkas-akatemiaa, kirjoittaa sivusuhteestaan avoimesti (Kaksi vaimoa ja muita kirjoituksia, 1995), muuttaa Turkuun, tapaa toisen vaimonsa, muuttaa Pohjois-Karjalaan, juopottelee, käy sydämen ohitusleikkauksessa... Jokaisella paikkakunnalla hän on kyläaktivisti ja kiertää samaan aikaan maata ja kirjoittaa ja tekee töitä yötä päivää. 

s. 128-129.
Olin itse kolmekymppinen, kun ensimmäistä kertaa elämässäni eteeni uhkasi tulla uusi ilmiö, palkallinen kesäloma kesällä 1980. 
(Tässä välissä hän kuvaa omaa lomastressiään, joka lopulta saa hänet sairastumaan kahdesti kesän aikana aivokalvon tulehdukseen,)
Kesäloma on ihmiselle vaarallinen poikkeustila. ... Loma, ehkä jollekulle, mutta ei humanistille, ei minua varten!

Kiinnostava hahmo, merkittävä elämäntyö.

Jojo Moyes: Pariisi yhdelle ja muita kertomuksia (Paris for One and Other Stories 2016) **
11 tarinan kokoelma. Ensimmäinen niistä on juurikin nimitarina Pariisi yhdelle. Se olikin ainoa, joka jäi mieleen. Tämmöiset kokoelmat on hankalia, tavallaan samankaltaisia (ainakin tekstityyliltään), mutta sitten ei kuitenkaan ollenkaan. 

Maija Muinonen; sexdeathbabies 2019 
Nyt oli kyllä liian modernia kerrontaa. Jäi kesken aika alkuvaiheessa.

E. O. Chirovici: Peilien kirja (The Book of Mirrors, 2017) ***
Takakannessakin viitataan Joël Dickeriin ja samankaltaisuutta kieltämättä on. Tämä kirja lähtee liikkeelle siitä, että kirjallisuusagentti Peter Katz saa käsikirjoituksen, jossa selviäisi vuosia sitten tapahtunut professori Joseph Wiederin murha. Tarina jää kesken, mutta sitä selvittää ensin Peter Katz ja tämän jälkeen toimittaja John Keller. Tapahtuma-aikaan Wiederin tunteneita haastatellaan, tiettyjä hetkiä käydään läpi, epäilyjä herää (etenkin Laura Bainesia kohtaan), mutta saadaanko murhaaja selville?

Kesän 2020 kirjat

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge (Olive Kitteridge, 2008) ***-

Pulitzer-palkinnon voittanut teos koostuu novellinkaltaisista luvuista, jotka sijoittuvat Mainen pikkukaupunkiin kukin oman henkilöhahmonsa ympärille. Jokaisessa tarinassa mukana on myös Olive Kitteridge, vähän kummallinen lukion matematiikan opettaja. Novellimaisuus teki lukemisesta raskasta. Lukeminen piti keskeyttää jokaisen luvun jälkeen, että sai sulateltua edellisen tarinan ennen seuraavan lukemista. Raskautta lisäsi jokaisen tarinan sarkastinen surumielisyys. Tässä yksi näyte:

    Eddie Junior sanoo hänelle: "Kerry tuli humalaan ja äiti meni laittamaan häntä nukkumaan." Hän sanoo sen ja mulkaisee synkästi Susie Bradfordin selkää ja Olive pitää pojasta kovasti. Tämä poika ei ollut hänen oppilaanaan. Olive jätti opetustyöt keskittyäkseen oman perheensä hoitamiseen. Christopher on Kaliforniassa, Henry Hashamissa hoitokodissa. Mennyttä kaikki. Kaikki mennyt päin helvettiä.

  "Kiitos", hän sanoo Eddie Juniorille, joka näyttää nuoruudestaan huolimatta tietävän jo jotain helvetistä hänkin. s. 246.

John Boyne: Poika vuoren huipulla (The Boy at the Top of the Mountain, 2015) ***

Tämä kirja kirjan Poika raidallisessa pyjamassa kirjoittajalta sijoittuu myös toisen maailmansodan aikaan. Pierrot asuu Pariisissa äitinsä ja koiransa kanssa. Äiti sairastuu ja kuolee, eikä alakerran Anshelin perhe pysty huolehtimaan hänestä. 7-vuotias Pierrot lähtee junalla Saksaan isän siskon luo. Täti on töissä Hitlerin piilopaikassa Berghofissa. Pierrot saa uuden nimen, Pieter, ja oppii talon tavoille. Isäntää tulee kunnioittaa. Kirjan takakannen sanoin kirja on vaikuttava kuvaus nuoruuden viattomuuden menettämisestä ja siitä, miten petollisen helposti maailma ympärillämme muuttuu mustavalkoiseksi.

Inka Nousiainen: Mustarastas, 2019 ***
WSOY:n sivuilta taustaa: Romaani pohjautuu paitsi Inka Nousiaisen ja näyttelijä Eeva Soivion keskusteluihin myös Soivion monologinäytelmään Mustarastas, kadonnut veli, joka sai kantaesityksensä KOM-teatterissa 2017. Sisko puhuu välillä suoraaan lukijalle, mutta useimmiten veljelle, Juhalle. Juha katosi 1989 risteilyllä 17-vuotiaana, mutta kulkee tulevina vuosina siskon ajatuksissa mukana. Kirjassa tapahtumat tulevat kerrotuksi niinkuin sisko ne muistaa. Pysäyttävä kirja.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei (Nei og atter nei, 2016) ***
Takakannen mukaan kirja on herkullinen satiiri etuoikeutettuun elämään eksyneestä keskiluokasta. Ingrid ja Jan asuvat Oslossa omakotitalossa, kotona asuu palveltavina heidän kaksi täysi-ikäistä poikaansa, Jan ihastuu nuorempaan työkaveriinsa Hanneen, Ingrid on menettänyt kiinnostuksensa tähän elämään. Tästä lähdetään. Se mihin lopulta päädytään on melko kliseistä. Tykkäsin eniten alun Ingrid-osiosta, jossa hän on ajautunut elämässään sellaiseen tilanteeseen, joka on ollut itselle.

Elena Ferrante: Tyttären varjo (La figlia oscura, 2006) ***
Pieni romaani Elenasta, joka lähtee Etelä-Italiaan lomalle. Elena on 48-vuotias yliopiston opettaja, joka on eronnut ja jonka kaksi aikuista tytärtä ovat muuttaneet isänsä luo Kanadaan. Rannalla Elena ryhtyy seuraamaan sivusta meluisan napolilaissuvun Ninaa ja tämän pientä tytärtä. Samalla Elena käy läpi mielessään omaa äitiyttään ja suhdetta tyttäriinsä. Sujuvaa tekstiä, jossa keskeisellä stä ihmisen oma elämä (muiden tai itsensä kustannuksella).

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa (I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv, 2015) ****
Tositapahtumiin perustuva kirja vuodesta, joka muutti kaiken. Kirjailijat Tom ja Karin odottavat esikoistaan, kun Karin sairastuu vakavasti. Tyttövauva syntyy etuajassa keskosena, kun äiti taistelee hengestään. Tom kulkee kahden eri osaston väliä sairaalassa ja myöhemmin palaa kotiin ainoastaan Livian kanssa. Kirja pohjautuu varmasti päiväkirjamerkintöhin tuolta ajalta ja on siksikin aito

Jenni Multisilta: Yksi teistä kuolee, 2020 **+
Esikoisteos vaasalaiselta KTM:ltä ja joogaohjaajalta. Trilleri sijoittuu Pohjois-Suomeen Luurämeelle, jossa päähenkilö Saaran täti pitää joogaretriittejä. Saara lähtee sijaistamaan tätiään. Viikon mittaisen ruskaretriitin aikana hän tapaa kymmenen vuotta sitten viimeksi näkemiään ystäviä: retriitille osallistuvaa Annaa ja paikkakunnalla edelleen asuvaa Aleksia. Paikkakunnalle paluu palauttaa mieliin tapahtumat tuolta ajalta. Mitä kohtalokkaana yönä tapahtui? Kuka on syyllinen? Moninaisia käänteitä käydään läpi, kun muisti pikku hiljaa palautuu. Nopeaa luettavaa, ehkä vähän liiankin salaperäistä.

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (The Marriage Plot, 2011) ****
Pelkkä suomennos pysäyttää välillä miettimään (sekä kielellisesti että älyllisesti), tätä ei olisi varmaan pystynyt lukemaan englanniksi. Ajoittaisesta pinnistelystä huolimatta kirja tempaa mukaansa tunti toisensa jälkeen. Edellisen kirjan teema avioliitosta elämän valintojen loppuna jatkuu, vaikka itse avioliitto solmitaankin vasta kirjan loppupuoliskolla. Madeleine, Mitchell ja Leonard opiskelevat viimeistä vuotta collegessa, Madeleine kirjallisuutta, Mitchell uskontotiedettä ja Leonard biologiaa. Välillä he istuvat samoilla kursseilla. Opiskelun kautta nousee mielenkiintoisia keskusteluja, erityisesti Leonardin aivoitukset kulkevat valtavaa vauhtia ja saavat keskustelukumppaninkin loistamaan. Tuon vauhdin takaa paljastuu kuitenkin jotain, jota kuvataan esimerkiksi näin:

Taivas alkoi jo hämärtyä. Vaikka kello oli vähän yli kaksi, päivä pimeni jo. Leonard tuijotti taivaalle ja tunsi mielialansa vaipuvan samaa tahtia. Hänen aikaisempi henkinen vireytensä alkoi hiipua. Guinnessin juominen oli ollut virhe. Hän tunki kädet farkuntaskuihin ja keinahteli hetken paikallaan. Eikä muuta tarvittu. Ikään kuin lisätodisteena hänen siirtonsa nerokkuudesta, hän täyttyi jälleen piripintaan tarmosta, vaikka se oli hädin tuskin ennättänyt ehtyä; aivan kuin pikkuruiset venttiilit hänen valtimoissaan olisivat pirskotelleet elämän eliksiiriä verenkiertoon. s. 430. 

Kun viimeinen collegevuosi päättyy Mitchell lähtee Larryn kanssa Eurooppaan ja Intiaan, Mitchell etsii rajojaan hyväntekijänä ja pohtii uskon asioita. Madeleine ja Leonard lähtevät Cape Codiin Leonardin tutkimusstipendin turvin. Leonard yrittää selviytyä arjen työstä ja parisuhteesta, Madeleine tylsistyy ja ajautuu ahtaalle huolehtiessaan Leonardista. Kun he Mitchellin reissun jälkeen tapaavat NewYorkissa vanhojen opiskelukavereiden bileissä, on jokainen heistä kasvanut muutokseen. 

Kirja sekä viihdyttää että mietityttää. Miettimisen arvoista on esimerkiksi opiskelijaelämän ja perhe-elämän välinen brutaali raja (erityisesti muutama vuosikymmen sitten), vaikeasti hoidettavan sairauden kanssa eläminen, älyllisten keskustelujen tärkeys, omien tarpeiden tunnistaminen ja vaaliminen, hengellisyyden merkitys ja syvyys, kotitaustan vaikutus (ainakin tuohon aikaan Amerikassa), amerikkalaisen elämän omanlainen kainous ja erityisesti irtipäästäminen.

Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa (Everything I Never Told You, 2014) ***+
Takakannen teksti kertoo olennaisen: Leet ovat naapurustonsa ainoa kiinalaisamerikkalainen perhe Ohiossa 1970-luvulla. Keskimmäinen lapsi Lydia on vanhempiensa suosikki ja sisarustensa silmäterä. Kun hän löytyy hukkuneena, on kuin perhettä koossapitävä voima olisi poissa. Olisi jotain kerrottavaa on viisas kertomus kahden kulttuurin välillä elämisestä, vanhempien lapsilleen asettamista odotuksista ja siitä, miten pienistä asioista kasvaa hiljaisuudessa isoja. Kirjaa lukiessa vatsa kumisee onttouttaan. Kuinka ihmeessä he eivät puhu toisilleen! Kuinka ihmeessä asiat pääsevät tuohon jamaan, vaikka kaikki on näennäisesti hyvin. Kuin mahdollisuus elää toisin loppuisi perheen perustamisen jälkeen...

Lucinda Riley: Helmen sisar - Cecen tarina (The Pearl Sister 2017) ***-
Neljännessä osassa selvitellään Cecen taustoja. Alussa on irrallinen osa Thaimaassa, jossa Cece viettää aikaansa pankkimaailmaa paossa olevan Acen kanssa. Itse tarina kuitenkin kuljettaa lukijaa sekä Cecen kanssa että 1900-luvun alun esiäidin Kittyn kanssa helmenkalastajien kylään Australian rannikolle. Tarinassa keskeisessä roolissa ovat kaksoset Andrew ja Drummond sekä Cecen yhteys Australian aborignaaleihin. Isä ei tällä kertaa vilahdellut näkymättömänä näyttämöllä. Sujuvaa luettavaa hiukan harppoen.

Clare Mackintosh: Lopun jälkeen (After the End, 2019) ***-
Trillereiden jälkeen omakohtaisen kokemuksen inspiroima romaani lapsen vakavasta sairastumisesta ja vaikeasta päätöksestä, johon vanhemmat joutuvat sen myötä. Amerikkalaisella Maxilla ja englantilaisella Pipillä on vajaa kolmevuotias poika Dylan. Koko perhe on täynnä rakkautta, kunnes Dylanin sairaus saa heidät kääntymään toisiaan vastaan. Kirjoittajan omakohtainen kokemus näkyy uskottavuutena, mutta keksityt henkilöhahmot etäännyttävät vaikeista tunteista.

Henrik Karlsson, Tiina Nevala: Ihan niin kuin me, 2018, **+
Chick lit-kirja chick litistä. Pariskunta on luultavimmin kirjoittanut joka toisen luvun, Henrik Jensin näkökulmasta ja Tiina Livin. Hiukan harppomalla meni muutamaan tuntiin lukeminen. Ihan kiva rakkaustarina, mutta jotenkin ehkä lisäjuonet Livin vanhempien erosta ja Jensin enon sairastamisesta pitkittivät turhaan. Joka tapauksessa ihastuttavaa ajatella, että nykypäivänä rakkauden voisi löytää noin sattumalta.

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen (Konbini ningen 2016) ***
Jännä pieni japanilainen kirja. Päähenkilö Keiko on 36-vuotias ja osa-aikatöissä lähikaupassa (konbini). Kaupan henkilökunnalle on selkeät ohjeet aina ilmeitä ja sanamuotoja myöden. Keiko nauttii, sillä lähikaupassa hän osaa vihdoin toimia niinkuin pitääkin. Perhe ja lopulta myös työkaverit kuitenkin pitävät kummallisena sitä, ettei hänellä ole kokopäivätyötä eikä aviomiestä. Japanilainen kulttuuri ei ymmärrä Keikoa.

Pierre Lemaitre: Petoksen hinta (Cadres noirs, 2010) ***
Lemaitre on Ranskan suosituin ja useasti palkittu dekkarikirjailija. Tästä kirjasta on juuri ilmestynyt myös muutamaosainen sarja (arvostelu Hesarissa 16.6.). Päähenkilö on perheenisä, pariisilainen Alain Delambre, joka on työttömänä viidettä vuotta. Tyttäret ovat jo muuttaneet kotoa, jossa Alain asuu nyt vaimonsa kanssa kahden. Alain hakee vimmatusti töitä, mutta saa vain hanttihommia, jotka hän pimittää vaimoltaan. Sitten tulee onnenpotku, Alain pääsee työhaastatteluun isoon yritykseen. Ongelmana on vain erikoinen rekrytointitilaisuus: lavastettu panttivankidraama. Alain ryhtyy valmistautumaan tilanteeseen perusteellisesti. Tämä johtaa velkoihin, välirikkoon läheisten kanssa, valehteluun, paineisiin, ja lopulta itse tilanteessa huimaan riskinottoon. Ja tämä on vasta alkua... Kieltämättä kiinnostavia käänteitä.

Ulla-Lena Lundberg: Leo (Leo, 1989) ****
1800-luvun saaristossa 14-vuotias Erik Petter perii isältään tappiollisen tilan. Hän saa velkojat puolelleen puhumalla ja ryhtyy rakentamaan itselleen ensimmäistä laivaa. Erik Petter tekee kovasti töitä ja hänestä kasvaa iso paikallinen laivanvarustaja. Leo on aluksista mahtavin. Kirja kulkee Erikin matkassa yhden sukupolven, lukija saa seurata sekä matkaa merellä että odottavien aikaa maissa. On iloa ja surua, voittoa ja tappiota. Hieno kirja.

Tua Harno: Oranssi maa, 2015 ***
Aluksi kirja jäi kesken, mutta onneksi aloitin uudelleen. Teemana vanhan elämän taaksejättäminen ja uuden aloittaminen. Melkoisen radikaali ympäristö tuntui aluksi liiottelulta, mutta loppujen lopuksi se ei sitten enää häirinnyt. Sanna on työtön, eronnut ja raskaana. Isä lähettää hänet Australiaan kaivosyhtiöön tekemään lopputyönsä valmiiksi. Matkalla Sanna tapaa elämäntaito-opettajan Raidan (tämä se hieman yliampuvalta tuntunut tyyppi) ja suomalaisen kaivosmiehen Martin. Toinen pettää, toiseen Sanna rakastuu.

Kevään 2020 kirjat

Malin Persson Giolito: Tapaus Youssuf K. (Processen, 2018) ***
Ohut, vain 94-sivuinen tarina sitä, miten parikymppinen tukholmalainen opiskelija Youssuf tulee pidätetyksi epäiltynä terrorismi-iskuista. Siitä, miten hänen elämänsä katoaa syytettynä oloaikana. Siitä, miten hänen isänsä elämä tuhoutuu. Siitä, miten yksin Youssuf jää.

Mikko-Pekka Heikkinen: Betoniporsas, 2018 ***
Lukupiirin toukokuun kirja. Lähiajan dystopia, jossa elinolot Suomen maaseudulla ajavat ihmisiä Helsinkiin pakolaisleireille. Jo ennestään teltassa kaupungin puistoissa asunut ja metsästänyt toimittaja Jyry Pesiö pääsee aitiopaikalta seuraamaan tilannetta. Punavuoren hipstereille on vaikeaa hyväksyä pakolaisia ja he radikalisoituvat. Kiehtova asetelma. Välillä tulee mieleen, onko kirja tarkoitettu avaamaan lukijan silmät kuvaamalla maailman pakolaistilannetta oman kodin nurkilla. Toisaalta taas tuntuu satiiriselta kuvaukselta.

Naomi Alderman: Voima (The Power, 2016) **-
Isosti feministinen fantasiakirja. Teinitytöt ovat saaneet ihmeellisen voiman, heidän sormistaan lähtee sähköä. Pahat miehet saavat palkkansa, kun tytöt alkavat käyttää voimaansa heihin. Näin koronapandemian aikana luettuna kirjassa on yllättäviä samankaltaisuuksia. Tytöt ja pojat sijoitetaan erilleen toisistaan. Valtion ja kaupunkien johtajat miettivät oikeanlaisia strategioita voiman kurissa pitämiseen. Jotenkin kirja on kuitenkin työläs lukea ja jää kesken.

Eowyn Ivey: Lumilapsi (The Snow Child, 2012) ***
Esikoisteoksessa on monta toisiinsa hienosti limittyvää tasoa. Jack ja Mabel muuttavat 1920-luvulla Alaskaan. He eivät ole toiveistaan huolimatta saaneet lapsia. Tämä sekä seikkailu uudisraivaajaksi Alaskaan sekä yhdistävät että erottavat heitä. Yhtenä tasona on Jackin ja Mabelin välinen suhde, välillä niin veitsenterällä, välillä niin verevänä. Jack raivaa maata aamusta iltaan, Mabel puuhastelee mökissä. Kun Jack loukkaantuu ja Mabel ryhtyy työstämään maata, heistä tulee enemmän samanarvoisia. Kovat talvet, villi luonto ja ankara työ on yksi hieno ulottuvuus. Kun Jack ja Mabel tutustuvat naapuriperheeseen, heidän elämäänsä tulee ilo ja seurallisuus. Tässä tarpeessa vuorovaikutukseen ja toveruuteen on yksi taso. Kirjassa on kuitenkin yksi taso, jota oudoksuin aluksi ja joka lopulta tekee tästä kirjasta niin omanlaisensa: lumesta syntynyt lapsi. Jack ja Mabel muovaavat eräänä talvipäivänä lumesta lapsen. Aamulla lapsi on kadonnut. Vähän tämän jälkeen, aina talvisin, heidän pihaansa saapuu aivan samannäköinen lapsi. He ovat ihmeissään tästä onnesta, pyörittelevät sitä sisimmässään, varjelevat sitä ulkomaailmalta. Mabel uskoo, että he ovat luoneet lapsen lumesta, Jack pelkää Mabelin uskovan ihmeisiin. Halusi sitä tai ei, lumilapsi Faina on tämän kirjan sydän ja sielu.

Heidi Köngäs: Sandra, 2017 ****
Nyt ollaan sisällissodan ajassa. Sandra ja Janne ovat rakentaneet oman torpan, saaneet viisi lasta ja elämä tuntuu kantavan. Sitten Janne lähtee punakaartilaisten matkaan. Sandra jää yksin lasten ja appivanhempien kanssa. Sandran pitäisi hoitaa oma kontrahtinsa, torpan työt ja lasten hoito. Ruokaa ei ole ja pelättävää on paljon. Jannesta ei kuulu mitään. Tarinaa kuljetetaan osin Klaaran, Sandran tyttärentyttären kautta. Varmaan tarkoituksella tuleekin sellainen samaistuttava olo, että tällaista meidän kaikkien suomalaisten taustalta löytyy. Iholle menee.

Ian McEwan: Rannalla (On Chesil Beach, 2007) ****
Takakansi kertoo taas oleellisen: "Ian McEwan hallitsee tyylikkäästi pienen draaman suuruuden." - Turun Sanomat. On taustoitusta ja jälkisanoja, mutta keskeistä on yksi ainoa ilta. Eletään vuotta 1962, Florence ja Edward ovat juuri menneet naimisiin ja koittaa hääyö Englannin kanaalin rannalla olevassa hotellissa. Molemmat ovat kokemattomia ja molemmilla on omat vahvat odotuksensa illan ja yön kulusta. He osaavat osittain asettua toistensa osaan omassa päässään, osittain heitä piinaa omat toiveet ja halut. Kun niitä ei sanota ääneen, asiat eivät mene odotusten mukaan. Ja sitten sanotaankin jo ääneen sitä, mitä ei pitäisi. Seuraukset ovat kohtalokkaat. Aivan huikean hienosti kuvattu tätä ristiriitaisuutta ja epävarmuutta.

Harriet Tyce: Veriappelsiini (Blood Orange, 2019) **+
Esikoisdekkari tähän väliin. Pääosassa juopotteleva rikosasianajaja Alison, joka saa ensimmäisen murhakeissinsä. Työelämässä on vauhtia joka suuntaan, kotona mies ja tytär jäävät vähän sivurooliin. Joku saa selville salasuhteen kollegaan ja lähettää Alisonille kiristysviestejä. Hyvin raadolliseksi menee. Veriappelsiinilla on iso merkitys. Vähän liian raisua mun makuun.

Morten A. Strøksnes: Merikirja (Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider, 2015) ****
Lukupiirin etäkoulujakson kirja. Takakansi kertoo: Merikirja on tositarina kahdesta ystävyksestä, kirjailija Mortenista ja kalastajasuvun kasvatti Hugosta, jotka päättävät pyydystää Länsivuonon jäähain. Lopputulos on ilmiömäinen ja viihdyttävä yhdistelmä tarinaa ja tietoa, meribiologiaa ja mytologioita, kiinnostavia kuriositeetteja ja suuria olemassaolon kysymyksiä. Tätä kaikkea toden totta. Lukupiiri tykkäsi. Minä myös. Jäähain pyydystäminen kumiveneestä käsin säässä kuin säässä ei varsinaisesti houkutellut itseä lähtemään merille. Näille herroille se toi jotakin ihmeellistä tarkoitusta elämään: merellä olon ja saman tavoitteen jakamisen ystävän kanssa. Lukija sai vielä aimoannoksen kaikenlaista tietoa ja kipinän lähteä Lofooteille kokemaan edes jotakin tämäntapaista. Tämän tiedon merkitsin itselleni ylös: Luonnonilmiöiden vivahteita kuvaava vanha rikas sanasto on valitettavasti köyhtynyt viime vuosikymmeninä voimakkaasti. Sanojen katoamisen mukana menetämme tietoa monimutkaisista ekologisista ilmiöistä. Me ymmärrämme maisemaa entistä huonommin, pidämme sitä vähemmän tärkeänä, ja sillä on meille entistä vähemmän arvoa. Näin ollen sitä on myös helpompi tuhota lyhytaikaista voittoa tavoiteltaessa. s. 110.

Cecilia Samartin: Kaunis sydän (Vigil, 2009) ***
Nyt siirrytään Kuubasta El Salvadoriin. Sieltä sodan jaloista pakenee Ana. Hän asettuu luostariin Yhdysvaltoihin ja haluaisi jatkaa ihailemiensa nunnien tavoin asumista luostarissa. Johtaja kuitenkin kokee, että Anan tarvitsee kokea elämää luostarin ulkopuolella. Hän pääsee Kaliforniaan rikkaan perheen lastenhoitajaksi, ja jää sille tielleen. Perheessä on paljon pahoinvointia ja vuosien aikana Ana ei voi lähteä heidän luotaan, sillä he eivät pärjäisi ilman häntä. En tiedä, jotenkin surullinen tarina, kun Ana elää toisten elämää.

Cecilia Samartin: Nora & Alicia (Broken Paradise / Ghost Heart, 2004) ***
Nora ja Alicia ovat serkuksia ja ystävyksiä 1950-luvun Havannassa. Elämä on huoletonta, uimarannat paratiisimaisia. Kommunistien vallankumouksen myötä tyttöjen tiet erkanevat: Noran perhe muuttaa Yhdysvaltoihin, Aicia jää Kuubaan. Tyttöjen elämä on täysin erilaista. Noran perhe solahtaa amerikkalaiseen elämänmenoon melko mutkattomasti, Alicia rakastuu kommunistitaistelijaan ja muuttaa vuoristoon. Vuosien ajan kirjeet kulkevat kahden maan väliä ja lopulta Nora matkustaa Alician luo Kuubaan. Mikä räikeä ero näiden kahden tytön elämien välissä, kuubalaisuus kuitenkin sykkii molempien veressä. Tämmöistä se varmaan oikeastikin on ollut. Kuuba kiinnostaa.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (The Remains of the Day, 1989) ***+
Tämä on yksi niistä kirjoista, joita hamstrasin kassiin koronaviruksen suljettua kirjastot. Hovimestari Stevens on palvellut Darlington Hallissa jo pitkään. Uutena työnantajana hänellä on amerikkalainen liikemies herra Farraday. Palveluskuntaa on pienennetty ja kaikki on muutenkin toisin kuin kunnioitettavan lordi Darlingtonin aikana. Herra Farraday kehoittaa Stevensiä lähtemään autolomalle hiljaiseen aikaan. Eletään vuotta 1956. Stevens ei ole juuri poistunut Darlington Hallista ja matka lähiseuduille on matka erilaiseen maailmaan, jonka aikana hän palauttaa mieleensä lukuisia haikeita muistoja entisajoilta. Tunnelma imaisee mukaansa ja paikat rakentuvat mieleen. Pitäisi katsoa kirjasta tehty elokuvakin.

Tässä eräs kohta, jossa Stevens kehittää itsessään uusia puolia miellyttääkseen uutta työnantajaansa: Kun sukkeluus juolahti mieleeni, olin siihen ensin verrrattain tyytyväinen, ja minun täytyy tunnustaa olleeni hiukan pettynyt sen laimeahkoon vastaanottoon. Luullakseni olin pettynyt varsinkin siksi että olen viime kuukausina aikaa ja vaivaa säästämättä kehittänyt kykyjäni juuri tuolla alueella. 

Tässä taas Stevensin havainnointia ja siitä johdettuja päätelmiä ympäristöstä: Kiviseinien suojana oli tiilikatto, ja rakennelma vaikutti kaiken kaikkiaan varsin vankalta, mikä oli tietysti tarkoituksenmukaista, koska katos sijaitsi korkealla avoimella paikalla keskellä puuttomia peltoja. Katoksen sisäpuoleinen maalikerros oli kauttaaltaan hilseillyt, mutta muuten paikka oli siisti. s. 274

Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt (Pappaklausulen, 2018) ***
Päähenkilö on kolmikymppinen 4-vuotiaan tyttären ja 1-vuotiaan pojan koti-isä, työssä käyvän äidin puoliso, ulkomailla pääasiassa asuvan isän poika, poikansa huoltajuuden kadottaneen siskon veli. Kirja kertoo näiden henkilöiden elämästä 10 päivän ajan. Päähenkilö on isyysvapaalla väsynyt, omassa elämässään hukassa ja sitten isä saapuu Ruotsiin puolivuosittaiselle käynnilleen. Isä majoittautuu pojan toimistolla ja tulee myöhässä, jos lainkaan perheen tapaamisiin. Isäsuhde ei ole helppo. Vaikka elämä pienten lasten kanssa on jo itsellä takana ja osin unohtunut, kirjassa on muita kiinnostavia kulmia elämästä. Henkilöillä ei ole nimiä, teksti soljuu lähes taukoamatta:
Isoisä, joka on isä, ehtii tyttären porraskäytävän edustalle kolme varttia ennen sovittua aikaa. ... Hän lähtee kävelemään kiertääkseen korttelin, jotta ei häiritse tytärtä liian varhain. ... Varttia ennen sovittua aikaa hän palaa porraskäytävän edustalle. Koodi ei toimi. Uusi turvajärjestelmä on niin monimutkainen että sitä ymmärtääkseen pitäisi olla insinööri. Hän voisi soittaa tyttärelle, mutta pre-paid-kortissa on vähänlaisesti puheaikaa, ja jos tytär haluaa isänsä päivälliselle, silloin tyttären pitää ainakin vaivautua antamaan hänelle oikea ovikoodi, tai ottaa yhteyttä, kun isää ei kuulu. (s. 182-183)

Elizabeth Gilbert: Eat Pray Love - Omaa tietä etsimässä (EAT, PRAY, LOVE: One woman's Search for Everything Across Italy, India and Indonesia, 2006) ***
Tämä on kirjan 10-vuotisjuhlapainos. Ilmestyttyään siitä tuli myyntihitti ympäri maailmaa. Juhlapainokseen onkin lisätty kirjailijan esipuhe, jossa hän muistelee noita aikoja. Itse kirja on jaettu kolmeen osaan: EAT - Italia, PRAY - Intia ja LOVE - Indonesia. Elizabeth on pitkästä avioliitosta eronnut 30-vuotias elämäntarkoituksen kadottanut ahdistunut newyorkilainen. Hän lähtee säästöillään kiertämään maailmaa tarkoituksena viettää neljä kuukautta kussakin maassa. Italiaan hän menee rakastuttuaan italian kieleen, mutta maassa hän rakastuu sen ruokaan. Teemana on oppia nauttimaan elämästä. Intiaan hänet vie kaipuu hengellisyyteen ja sitä hän todella saa syrjäseudun ashramissa. Tämä osuus on ehdottomasti suosikkini kirjassa. Indonesiassa (tarkemmin ottaen Balilla) hän haluaa tavata gurun ja oppia yhdistämään nautinto ja henkisyys. Tämäkin taitaa onnistua. 
Heidi Köngäs: Hertta, 2015 **+
Ajattelin, että näin henkilötarinoiden kautta tämäkin pala historiaa tulisi todeksi. Mieleen nyt kuitenkin jäivät päällimmäisinä kuvina erilaiset paikat: vankilan ulkoilupiha, Keski-Suomen jäätävät piilopaikat ja lopulta Vuorimiehenkadun lukaali. Tämä olisi varmasti mieleenpainuvampi elokuvana. Poliittinen meininki jäi mieleen julmana. Hertta Kuusinen, syntymäkommunisti ja Yrjö Leino, veloissa oleva tuleva ministeri rakastuvat ja kulkevat ahdingosta menestyksen kautta uuteen ahdinkoon.

Antti Holma: Järjestäjä, 2014 ***-
Takakannessa todetaan, että nuori teatterintekijä repii räävitöntä huumoria kärsimyksestä ja aikamme ilmiöistä. Joo, varmaan näin. Ironia on koko ajan läsnä. Päähenkilö Tarmo on töissä kirjastossa muiden naisten kanssa (näin hän ajattelee, että hänestä ajatellaan). Kun hän törmää täydelliseen Danieliin, oma elämäkin menee uusiksi. Tarmo saa järjestäjän paikan teatterista, jossa Daniel on töissä. Jos kirjassa omia lukuja tajunnanvirtaa kirjoittava Daniel on hieman erikoinen, niin ovat kyllä muutkin teatterin näyttelijät. Tarmo on järjestäjänä heitä kaikkia varten. Danielista tulee kiltille Tarmolle pakkomielle ja sitä myötä tunnelma kallistuu entistä kaoottisemmaksi.

Peter Høeg: Lumen taju (Frøken Smillas fornemmelse for sne, 1992) ***
Lukupiirin kevään kirja, joka valittiin piiriläisten kirjahyllystä. Aikansa kansainvälinen sensaatio, josta tehtiin myös elokuva vuonna 1995. Høeg on tanskalainen kirjailija (, kirjallisuuden maisteri, balettitanssija, miekkailija ja näyttelijä). Lumen taju on yhtäaikaa dekkari ja kertomus luonnosta, kertomus kulttuureista ja ihmisistä. Kirjan päähenkilö on nuoruudessaan Grönlannista Kööpenhaminaan muuttanut Smilla. Smillan naapuri, 6-vuotias, korkeita paikkoja pelkäävä, Esajas putoaa katolta ja kuolee. Smilla tuntee lumen ja katon jäljistä hän päättelee, että Esajas ei ole ihan vain pudonnut, vaan joku on ollut katolla hänen kanssaan. Murhaajaa etsiessä meneekin sitten loppukirja. Kirjassa on valtavasti väkeä, herroja ja rouvia, paljon pahiksia ja vain vähän hyviksiä. On Kryoliitti, yritys menneiltä vuosilta. On änkyttävä mekaanikko, josta tulee ystävä. On ihmisiä, joilla on pahoja asioita takanaan:

Lagermann muistuttaa kasvejaan. Siksi hän ehkä kerääkin juuri kaktuksia. Tuntematta hänen elämäntarinaansa näen, että hän on joutunut puskemaan tieltään pari kuutiometriä sirpaleita päästäkseen valoon (s. 68).

On vahva, erilainen, maskuliininen Smilla (joka kuitenkin pukeutuu kuin leidi):
Jotkut tyttöset maalaavat viehättävän kattohuoneistonsa itse. Entistävät huonekalunsa. Hiekkapuhaltavat talonsa julkisivun. Minä olen aina soittanut paikalle ammattimiehen. Tai jättänyt homman ensi vuoteen. (s. 91)

Grönlannissa oppii aivan väärille kahvinlaittotavoille. Minä kaadan lämmintä maitoa neskahviin. Kehtaan jopa liuottaa pikakahvia veteen, joka on suoraan kuumavesihanasta. s. 100.

On väkivaltaa ja hupaista tekstiä sekaisin:Väestön suuri enemmistä elää harhaluulossa, että väkivaltaa käytettäessä fyysisesti vahvemmalla on aina etu. Se ei ole totta. Tappelun tulos riippuu paljolti siitä, kuka on nopein ensi metreillä. ... Minä en nytkään jää seisomaan paikoilleni kaivelemaan nenääni ja odottamaan joulua. Otan seinältä yhden messinkiputkista joka sisältää viisikymmentä karttalehteä ja mäjäytän häntä niskaan niin lujaa kuin pystyn. (s. 96)

Lukupiirissä todettiin, että ihmisiä on liikaa, mutta mitään muuta ehdottomasti ei.

Venla Pystynen ja Linda-Maria Roine: Mercedes Bentso - Ei koira muttei mieskään, 2019 ****
Hyviä kirjoja nyt pukkaa perä jälkeen. Linda-Maria Roine on räppäri Mercedes Bentso ja tämä on hänen omaelämänkertansa, jota on ollut mukana tekemässä toimittaja Venla Pystynen. Kirjassa vuorotellen etenee Linda-Marian elämäntarina tekstinä ja vuorotellen sen hänen biisinsä sanat, jossa hän kuvaa juuri tuota elämänvaihetta. Tarina itsessään vie jo mennessään ja biisin sanat tuo sen lopullisesti iholle. Tässä pätkä huumehuuruisesta elämästä romanien kanssa:

EI KOSKAAN ENÄÄ

(2012)

VÄLINPITÄMÄTTÖMYYTTÄ, VAI AVUNANTO MURHAAN?

SE MIES STUMPPAA RÖÖKIN PIZZALAATIKON KULMAAN

SAMMUIT MAKUUHUONEESEEN

PUOLIKAS SUBU, SE NAINEN VETÄÄ SUONEEN SEN

...

KIROILET JA ISKET DIGIBOKSIN LATTIAAN

PAISKAAT  MUA PÄIN POSLIINIASTIAN

KOLMEN PÄIVÄN PÄÄSTÄ LÄHET LUSIMAAN

LAUSUT NE HIRVEET SANAT JA MUA KURISTAT

...

Yann Martel: Piin elämä (Life of Pi, 2001) ****
Täysin eri syistä neljän tähden kirja kuin aiemmat tämän kevään neljän tähden kirjat. Tämä kirja koukutti ja ahmitutti, lumosi ja vei yhä syvemmälle ihmeelliseen merelliseen maailmaan. Pariisin hienoimman uimalan mukaan nimetty Piscine Molitor Patel (myöh. Pii) asuu Intian Pondicherryssä eläintarhaa pitävän perheensä kanssa. Kun talous järkkyy, he myyvät eläimet ja lähtevät rahtilaivalla kohti uutta elämää Kanadassa. Laiva haaksirikkoutuu ja Piin suuri 227 vuorokauden seikkailu pelastusveneessä bengalintiikerin kanssa alkaa. Vereltä, hieltä ja kyyneliltä ei vältytä tämän uskomattoman matkan aikana.

Minna Rytisalo: Rouva C. 2018 ****
Vihdoin sain tämän jo aikanaan lukupiirissä olleen kirjan varausjonosta. Totta tai osin tarua, todelta tuntui. Takakansi kertoo kaiken oleellisen: Rouva C. kuvaa hienovaraisesti poikkeuksellisen avioliiton tarina ja näyttää, millaisista silmuista puhkeaa se Minna Canth, jonka me tunnemme: esikuva, taistelija, patsas. Piian ja pumpulikauppiaan tytär aloittaa seminaarin ensimmäisten opiskelijoiden joukossa syksyllä 1863 mutta keskeyttää opinnot ja päätyy naimisiin opettajansa kanssa. Perhe kasvaa, mutta samalla kasvaa tarve tehdä kodin ulkopuolella paljon enemmän. Nautinnollista luettavaa, selkeää, mutta tunteikasta kieltä. Eniten jäi mielen päälle se, millaista juuri tämän lapsiperheen arki oli.

Cathy Kelly: Kaikki alkoi Pariisissa (It Started With Paris, 2014) ***-
Michael kosii Katyä Eiffel-tornissa ja heidän  palattuaan Irlantiin alkaa häiden suunnittelu. Romaani käy läpi vuoron perään hääparin ystävien ja sukulaisten elämänkiemuroita, jotka saavat onnellisen päätöksensä häähumun vanavedessä. Ihan mukavia tarinoita, mutta eivät kyllä pahemmin jääneet mieleen, kun näin muutaman viikon jäljestä muistelee.

Jojo Moyes: Kuinka painovoimaa uhmataan (The Horse Dancer, 2009) **+
Tämä Moyes oli vielä lukematta. Tällä kertaa kahlasin joitakin sivuja melko nopeasti. Päähenkilönä 14-vuotias Sarah, jota isoisä valmentaa lontoolaisen pikkutallin edustalla kouluratsastuksen hienoimmissa liikkeissä. Samaan aikaan lakimies Natasha ja valokuvaaja Mac käyvät eroprosessiaan. Näiden ihmisten tiet risteävät ja sen jälkeen tarina kulkee melko lailla ennalta arvattavasti. Mieleen jäi Natashan oikeusjutun opettajatodistajan sanat: Lucyn on jatkossa hämmästyttävän helppo joutua huonoille teille. Teidän tarvitsee ainoastaan lakata kuuntelemasta.

Sally Rooney: Normal People 2018 ****+
Ihana kirja, jota selailin vielä monta kertaa ensilukemisen jälkeen. Nappasin sen yhä uudelleen sängyn vierestä ja taisin lukea koko kirjan toiseen kertaan. Mutta itse sisältöön. Kirjan alku sijoittuu pieneen irlantilaiseen kylään, jossa Connell ja Marianne kasvavat ja käyvät koulua. Connell on yksinhuoltajaäidin terävä poika, joka pelaa jalkapalloa ja jolla on paljon kavereita. Marianne on rikkaan perheen vähän erikoinen tyttö, jolla ei ole yhtään ystävää. Connellin äiti työskentelee kodinhoitajana Mariannen perheessä. Connell hakee äitinsä usein töistä autollaan ja samalla vaihtaa muutaman sanan Mariannen kanssa. Connell ja Marianne ymmärtävät toisiaan, ystävystyvät ja ihastuvat. Salaa. Kukaan ei saa tietää. Vuosien mittaan he ajautuvat toisistaan eroon vain ajautuakseen taas yhteen. Sally Rooney kirjoittaa omalla tyylillään, hän-muodossa usein erisnimiä käyttäen. Kirja herättää paljon tunteita. Pääsee sekä henkilöiden pään sisään yksittäisissä tilanteissa, että ymmärtää miten ja miksi tapahtumat etenevät niin kuin etenevät. Yhden ajatuksen olen myös merkinnyt tarralapulla kirjaan: Not for the first time Marianne thinks cruelty does not only hurt the victim, but the perpetrator also, and maybe more deeply and more permanently. You learn nothing very profound about yourself simply by being bullied; but by bullying someone else you learn something you can never forget. 

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita (Little Fires Everywhere 2017) ***+
Celeste Ng kasvoi Shaker Heightsissa, jonne kirja sijoittuu. Tämä on hänen toinen romaaninsa, ja saanut Yhdysvalloissa runsaasti lukijoita. Kirjaan perustuva minisarja on tulossa (pääosassa Reese Witherspoon). Romaanissa kahden perheen elämät nivoutuvat toisiinsa monin eri tavoin. Mia on köyhä taiteilija, joka muuttaa usein teini-ikäisen tyttärensä Pearlin kanssa etsimään innoitusta eri puolilta Yhdysvaltoja. Richardsonin perheeseen kuuluu hyvin toimeentulevat vanhemmat ja neljä teiniä: Lexie, Trip, Moody ja perheensä musta lammas Izzy. Pearl tutustuu nuoriin koulussa, Mia aloittaa heillä taloudenhoitajana ja pian Pearl alkaa viettää yhä enemmän aikaa Richardsoneilla ja Izzy Mian ja Pearlin pienessä asunnossa. Harmonista elämää sotkevat paloasemalta löydetty hylätty vauva, teinirakkaudet ja niiden seuraukset sekä Mian menneisyys. Edestakaisin ajassa seilaa tämäkin kirja muodikkaasti, ehkä tähän alkaa jo tottua. Hyvä kirja joka tapauksessa. Tämmöinen ajatuskin sieltä tarttui mukaan:

Vanhemmalle oma lapsi ei ole pelkästään ihminen vaan myös Narnian kaltainen ääretön ja ikuinen paikka, missä on mahdollista elää samaan aikaan käsillä olevassa hetkessä, muistissa säilyneessä menneisyydessä ja hartaastiodotetussa tulevaisuudessa. Sen näkee aina kun katsoo jälkeläistään, sillä tämän kasvoille ovat kerrostuneet taakse jäänyt vauvaikä, nykyinen elämänvaihe ja edessä siintävä aikuisuus, ja ne kaikki muodostavat yhdessä kolmiulotteisen kuvan. Näky on pyörryttävä. Jos tietää, miten tuohon paikkaan pääsee, sieltä saattaa löytää turvan. Ja aina kun sieltä lähtee, aina kun lapsi poistuu näköpiiristä, vanhempi pelkää, ettei pääse ikinä enää takaisin.

Maria Ohisalo & Arno Kotro: Sinua on petetty - kirjoituksia sukupuolten tasa-arvosta, 2019 ***
Ohisalon ja Kotron toimittama kokoelma eri kirjoittajien esseitä/tekstejä (10 kpl) aiheena sukupuolten tasa-arvo. Erityisesti kaksi tekstiä kolahti:

1. Katriina Kortesuo, tietokirjailija, viestinnän kouluttaja: Me feministit emme osaa esiintyä
   Katriinan pääkysymys on, miten meidän feministien kannattaisi toimia mediassa. Tähän kysymykseen hän vastaa mm. seuraavasti: Hyvä viesti ei ole koskaan riittänyt, sillä aina tulee joku, jolla on sekä hyvä viesti että esitystapa. Loistava tapa analysoida omia vaikuttamiskeinojaan on verrata niitä inhoamiinsa vaikuttamiskeinoihin. Jos joku vastenmielinen taho tekee jotain vastenmielistä, minö en tahdo tehdä samaa. Koska inhoan valheita, solvausta, lähdekritiikittömyyttä, väkivaltaa, syrjimistä (minöä en osallistu, jos se ja se on paikalla), en käytä niitä itse. Ei ole enää mitään yksittäistä tekoa, joka ei voisi vuotaa mediaan -> pitää olla todella tarkka. Parhaat keinot: huumori (esim. Saara Särmän lanseeraama all male panel), vaivihkainen muuttaminen (lappuliisa->lappulasse), "älä kerro muille, mitä he tekevät väärin. tee mieluummin itse oikein.", vaikeiden sanojen välttäminen (esim. miesoletettu).
2. Anna Moring, filosofian tohtori, monimuotoiset perheet -verkoston projektipäällikkö: Mikä tyttö? Mikä poika? Muu, mikä? Sukupuolen moninaisuus feministisessä keskustelussa.
   Kolme jakolinjaa: feminiinisyys ja maskuliinisuus, villit ja kiltit (pojilta ei vaadita samaa kuin tytöiltä) ja
   vastuu ja vapaus (metatyö kaatuu lapsiperheissä suurelta osin äidille)
   Lopussa pari tulevaisuuden kysymystä: "Hei minkälainen tyttö olet?", "Kuka olet poikiasi?", "Miten haluaisit olla sukupuolta?"

Suvi Vaarla: Westend 2019 **+
Esikoisromaani novellikokoelman jälkeen. 1980-luvun nousukaudelle Espooseen sijoittuva romaani, joka on tulvillaan suoria viitteitä 80-luvun tapahtumiin, tavaroihin, paikkoihin, vaatteisiin, ruokiin... Oikein kiinnostavaa toki itselle, 80-luvun pääkaupunkiseudun nuorelle. Espoon alueetkin työn kautta tuttuja tältä päivältä. Samaistumispintaa oli melkein liiankin kanssa. Nousukauden menestys, valuuttalainat ja tuho tuli päähenkilön perheen kautta vielä tutummaksi kuin luuli tienneensä.

Edouard Louis: Ei enää Eddy (En finir avec Eddy Bellegueule, 2014) ****
Louisin (entiseltä nimeltään Eddy Bellegueule) omaelämäkerrallinnen esikoisteos, jonka hän kirjoitti 21-vuotiaana. Kirjaa ei ensimmäinen kustantaja halunnut julkaista, sillä heidän mielestään kirjan kuvaamaa köyhyyttä ei olisi Ranskassa ollut enää sataan vuoteen. Takakannesta:Ranskan viime vuosien kohutuin romaani on sekä vangitseva kasvutarina että tarkkanäköinen kuvaus länsimaisen yhteiskunnan jakautumisesta. Kipeän ajankohtainen omaelämäkerrallinen romaani nousee lähes julman niukkaa kerrontaansa suuremmaksi kuvaksi eriarvoisuudesta, suvaitsemattomuudesta sekä ihmisistä, jotka poliitikot ovat unohtaneet.
Kirjassa on kaikki itseä kiinnostavat elementit: aidon elämän kuvausta, sosiaalista epäsuhtaa, yksinkertaista kieltä. Kyllä olikin hyvä!

Camilla Läckberg: Kultahäkki (En bur av guld, 2019) **
Kovasti kehuttu jännäri. Pääosassa Faye, joka asuu Tukholman hienostokaupunginosassa yhdessä rahaa takovan miehensä Jackin ja heidän soman tyttärensä Juliennen kanssa. Faye ja Jack tapasivat aikoinaan opiskellessaan kauppatieteitä, mutta Faye jätti uransa perheen vuoksi. Kovin kovin mustavalkoinen asetelma, jossa Jack on komea, naisia sänkyyn kaatava, pikkutarkka tyranni, Faye raa'an taustan omaava kotiäiti, joka haluaa miellyttää miestään keinoilla millä hyvänsä. Kun Faye saa Jackin kiinni työkaverinsa kanssa sängystä, pariskunta eroaa, Faye jää puille paljaille ja ryhtyy rakentamaan omaa yritystään ja samaan aikaan kostoa. Kovaksi menee peli. Mulle tämä oli kyllä nyt aivan liian tylyä ja yksioikoista kamaa.

Joululoman 2019-2020 kirjat

Joël Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen (La Disparition de Stephanie Mailer, 2018) ***+
Uusin Joël Dicker ei petä. Yhtä paksuhan tämä oli kuin edellisetkin, yli 700 sivua, mutta helposti tuli luettua. Tällä kertaa tarinassa oli ehkä vähemmän takaumia tms., sillä lukeminen oli varsin jouhevaa. Pikkupaikkakunnalla Orpheassa, New Yorkista pohjoiseen, tapahtui joukkomurha 20 vuotta sitten. Silloin murhan ratkaisivat Jesse Rosenberg ja Derek Scott. Nyt paikkakunnalle muuttanut toimittaja Stephanie Mailer väittää, että murhaaja olikin joku muu. Kun Stephanie Mailer katoaa, alkaa poliisilaitoskin uskoa siihen, että tapaus täytyy ottaa uudelleen tutkintaan. Kolmanneksi tutkintaan mukaan tulee Orphean uusi apulaispoliisipäällikkö Anna Kanner. Ja kyllähän murha loppujen lopulta selviääkin.

Tahereh Mahi: Rakkaus suurempi kuin meri (A Very Large Expanse of Sea, 2018) ****Tämä nuortenromaani sen sijaan oli aivan ihana. Huivia käyttävä 16-vuotias muslimityttö Shirin vaihtaa jälleen perheen muuton takia koulua. Isoveli Navid sopeutuu taas nopeasti, mutta Shirin piiloutuu kovan kuorensa taakse. Yhdessä sisarukset tanssivat breakdancea, silloin Shirin nauttii. Muutoin hän näkee ja kuulee nuorten rasismia päivittäin. Ainoastaan biologian työpari Ocean vaikuttaa aidosti kivalta. Ja oih, mikä rakkaustarina siitä syntyykään.

Sanna Isto: Sirpale 2019 **
Omat kirjat loppuivat, pariin väli nuorten romaania. Sirpale on hyvin suunniteltu kertomus Berliinissa asuvan Miljan kesästä, jolloin hän löytää keinon siirtyä ajassa 80 vuotta taaksepäin. Aikaan juuri ennen toista maailmansotaa, samaan asuntoon, jossa hän nytkin asuu. Kirjassa on paljon hyvää, kiinnostavaa viitettä historiaan, nuorten elämänkuvausta, Berliinin tunnelmaa, turvallinen rakkaustarina, kahden maan perhe, sopivasti äkeä vanhus... Oliko tavaraa liikaa vai mistä johtui, että kirja oli nimensä mukaisesti vähän liian sirpaleinen kuitenkin.

Stef Penney: Näkymättömät (The Invisible Ones, 2011) ***
Mukava, vanhanaikaisen dekkarin tapainen mysteeri, joka sijoittuu 1980-luvun Englannin mustalaisyhteisöön. Tarinaa kuljettaa vuorollaan eteenpäin itsekin puoliksi romaani yksityisetsivä Ray ja vaeltavan mustalaisperheen murrosikäinen poika JJ. Tässä yhteisössä on ollut paljon murheita mm. miespuolisilla suvunjäsenillä esiintyvä sairaus. Sukuun naidaan toisesta suvusta nuori Rose, jonka katoamista Ray ryhtyy tutkimaan. Salaisuudet paljastuvat taidolla ja yhteisön elämää kuvataan kiinnostavasti.

Laura Honkasalo: Vie minut jonnekin, 2018 ***
Hömppökirjallisuus jatkuu! Laura Honkasalon ensimmäinen hömppäromaani ei ole ollenkaan hullumpi. Päähenkilöt on kyllä kolmikymppisiä, mutta hyvällä muistilla pystyy kyllä samaistumaan. Nellalla on kirjanpitäjän työ, ihana poikaystävä, rakastava perhe, mutta  hän kokee elävänsä jonkun toisen unelmaa. Lähes koko kirjan ajan hän kipunoi ja jahkaa, mutta onneksi tekee lopulta irtioton.

Lori Nelson Spielman: Kivi sydämeltä (Sweet Forgiveness, 2015) ***
Takakannen tekstistä huolimatta oikein kiva höpökirja.

Hannah on paikallisen tv-kanavan tähtijuontaja, joka odottaa malttamattomana miesystävänsä kosintaa. Saatuaan vanhalta koulukaverilta postia hän keksii loistavan ohjelma-aiheen. Mutta mitä tapahtuu, jos Hannah uskaltautuu paljastamaan suorassa lähetyksessä oman menneisyytensä kipupisteet.

Häpeää, anteeksipyyntöjä ja -antoja katumuskivien avulla läpikäytyinä.

Tuomas Kokko: Tosi kivat juhlat, 2019 **
Hesarin toimittajan esikoisteos kolmikymppisen miehen elämästä. Parisuhde kariutunut, ei töitä, ei rahaa, mutta korkeakoulutus takana, Pirkka-olut maistuu, masentaa ja naisiin ei tahdo saada kontaktia. Tuntui kaikin puolin miespuoliselta Sisko Savonlahdelta. Köykäisempi vain.

Cecilia Samartin: La Peregrina (La Peregrina, 2013) **-
Edellisen jatko-osa. Jamilet kiinnostuu yhä enemmän Señor Peregrinon tarinaan, kun löytää siitä yhtäläisyyksiä itseensä. Tarinaa menneisyydessä kuljettaa nyt Rosa. Miinus siitä, että hypin tekstissä vielä ensimmäistä osaa enemmän. En usko, että luen trilogian viimeistä lainkaan.

Cecilia Samartin: Señor Peregrino (Tarnished Beauty 2008) **
Nuori Jamilet lähtee Meksikosta tätinsä luo Kaliforniaan tienaamaan rahaa, että saisi lääkärin apua huomiotaherättävään syntymämerkkiinsä. Jamilet saa töitä mielisairaalan ylimmän kerroksen erikoisen potilaan, Señor Peregrinon hoitajana. Ystävyys alkaa, kun vanha herra alkaa kertomaan tarinaa nuoruudestaan, pyhiinvaellusmatkalta Santiago de Compostelaan, jossa tapasi elämän rakkautensa Rosan. Samaan aikaan nykyhetkessä Jamilet pitää huolta tädistään ja ihastuu tämän naapurissa asuvaan Eddieen.