Aino Louhi: Tähtien välinen avaruus, 2022 **+
Kaunis piirustusteos sinusta, minusta, erosta ja minusta. Ei koskettanut ihan samalla lailla kuin Mielikuvitustyttö.
Jill Santopolo: kun sanat eivät riitä (More Than Words, 2019) **+
Varsinainen hömppäkirjojen kevät. Tämä kirja sijoittuu New Yorkiin, varakkaiden kolmekymppisten elämään. Työt ovat vaativia, rahaa riittää, mutta rakkauden kanssa hankalaa.
Beth O'Leary: Törmäyskurssi (The Road Trip, 2022) ***-
Pitihän tämä viimeisinkin lukea kiireesti. Ei ihan yltänyt Kimppakämpän tasolle, mutta paljon hyviä elementtejä ja hetkiä kyllä piisasi. Tässä tungetaan kaksi siskoa, toisen exä ja hänen pahansuinen kaverinsa sekä yksi yllätysvieras pieneen autoon matkalla halki Englannin.
Emmy Abrahamsson: Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista (Hur man förälskar sig i en man som bor i en buske, 2016) **
Tositapahtumaan perustuva kevyt romaani. Abrahamsson tapasi oman miehensä 15 vuotta sitten, kun mies majaili pensaikossa Amsterdamissa (sisäkannen tekstistä). Kirjan tapahtumat sijoittuvat Wieniin, jossa Julia opettaa kielikoulussa englantia. Ihana tarina, mutta vähän liikaa ekstraa mukana (en ainakaan usko, että Emmy olisi käynyt etsimässä miestään Kanadasta, kun tämä lähti sinne tienaamaan rahaa. Ja jättänyt kertomatta tälle reissusta.). Jotenkin kirjan humoristinen ote ei myöskään tunnu kivalta. Tämäkin kohtaus tapaamisesta miehen kodittomien ystävien kanssa tuntuu jotenkin ivalliselta:
Kobra näyttä olevan porukan hiljainen mutta itseoikeutettu johtaja Vichor vanavedessään. Mansikka on nykivä ja hermostunut ja käyttäytyy kuin koira, joka pelkää lyöntejä niin paljon, että on haljeta onnesta, kun isäntä päättääkin paijata sitä. s. 114
Jenny Colgan: Auringonsäteitä ja vuoroveden vaiheita (Summer at Little Beach Street Bakery, 2015) **
Tämä hömppäkirja sijoittuu Cornwalliin, iänaikaiseen Mount Polbearnen saaristolaiskylään, jonne pääsee tietä pitkin vain kun vuorovesi on alhaalla. Itse paikka vaikutti huomattavasti mielenkiintoisemmalta kuin kirjan juoni, jossa Polly Waterford on juuri muuttanut poikaystävänsä kanssa vanhaan majakkaan, kun hänen leipomonsa ottaa haltuun omistajan jälkipolvet. Tämä havainto yläluokkaisista pojista kuitenkin tuli merkittyä:
"Parempi tottua tupakointiin, jos haaaveilet yläluokan pojasta", Selina opasti. "Heidät on aina hylätty sisäoppilaitokseen. Heidän täytyy polttaa tupakkaa, että he eivät itkisi kaiken aikaa." s. 102
Annika Suvivuo: Matka jään reunalle, 2023 ***
Luonto-ohjaajan ja kirjailijan kirja rakkaudesta jäähän koostuu kahdeksasta osasta, joissa jäätä tarkastellaan eri näkökulmista. Ensimmäinen kappale sijoittuu Lammin biologiselle asemalle, jonne Suvivuo on mennyt tutkimaan järven jäätymistä. Kesken tutkimusreissun alkaa korona-aika, joka lisää tutkijoiden vaihtuvuuden irrallisuuden tunnetta ennestään:
Jos kyselen kaipaamieni ihmisten perään, minulle vastataan esimerkiksi näin:
- Hän on tämän viikon valumavesiseminaarissa.
- Hän on Jakutiassa tai Tupolevissa matkalla sinne.
- Hän on vielä kolme päivää kentällä (siis maastossa).
Pidempään kaipailemistani sanotaan:
- Hän jätti tieteen ja perusti panimon.
- Hän kuoli. s. 31
Toñu Õnnepalu: Pariisi (Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin) - Pariis (Kakskümmend viis aastat hiljem, 2022) ***
Õnnepalu on palannut nuoruutensa Pariisiin kuukaudeksi. Hän asuu ystävänsä asunnossa kissanvahtina ja kirjoittaa päiväkirjaan havaintoja ja ajatuksia. Kirja on tärkeä ennen kaikkea kirjailijalle itselleen, mutta kyllä sieltä jäi minullekin vaikka kuinka paljon ajateltavaa. Samaistuminen paluusta nuoruuden Pariisiin tietenkin, mutta myös yksittäisiä asioita tuli merkittyä talteen:
Yhden unettoman yön jälkeistä ajattelua: Tiedemiehet ovat todistaneet, tämän luin Le Mondesta, pohjattomasta maailmanviisauden lähteestä, että uneton yö on hyvä depressiolääke. Ei, se oli vielä Timesissä, Englannissa.Mutta aivan kuin tällainen klinikka olisi ollut Pariisissa: klinikka, jossa potilaita pidetään väkisin hereillä (mielenkiintoisten puuhastelujen avulla, mutta kuitenkin väkisin). Ja sitten makuutetaan päivällä. Samoin seuraavana yönä. Pari nukkumatonta yötä ja masennus väistyy. Masennus ei ole muuta kuin uoman pohjalle unohtunut tietoisuuden virta. Sitä täytyy hämmentää, järkyttää. Säikäyttää syrjään totutulta reitiltä. s. 26
Huomio siitä, että Pariisissa ajetaan nyt enemmän pyörällä kuin aiemmin: Mutta kuten pariisilaisilla kaikki muuttuu eleganssin määritteeksi, niin myös polkupyörä. On hienostunutta tiedettä, kuka polkee minkinlaisella pyörällä. Yleissääntö on se, että pyörä voisi näyttää hieman vanhalta ja kuluneelta, kapeakuminen, jotakin seitsemänkymmentäluvun Tour de Francelta. Tai sitten nikkelilokasuojilla varustettu, hieman rämisevä. Tai sitten, mutta se on pikemminkin poikkeus, high tech ja todella kallis. s. 27
Tänään haluankin kirjoittaa sinulle (sinulle? no, tietysti sinulle, kenelle sitten?) tämän kaupungin katoavista asioista. Elokuvateatterista jo kerroin. Pienestä kinosta, jossa kävi kummallisia ihmisiä katsomassa kummallisia elokuvia. Eräs katoavista asioista on vielä arabialaisten maustepuodit, épiceries. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten niitä oli vielä vaikka kuinka paljon, niiden pölyiset hedelmätiskit tukkivat kaikki kävelyreitit. s. 82
Uusi sana Le Monden viikonloppumakasiinista: sylvothérapie. Silvaterapia eli metsäterapia. Sisältö: metsässä käveleminen. Ei enempää eikä vähempää. Kaksituntinen annos vaikuttaa suunnilleen viikon. s. 87
Mutta illalla lähden elokuviin. ... Ensin on lehteiltävä Officielia. L'officiel des spéctacles. Nyt internetissä. Silloin se oli tietenkin sellainen julkaisu, varsin paksu vihkonen, ilmestyi varmaan tiistaisin, sisältäen tämän kaupungin kaikki näytelmät, elokuvat, teatterit, konsertit, museot, näyttelyt... Oli aina iso työ löytää sieltä filmi itselleen. Sitten oli etsittävä kaupungin kartasta teatterin osoite, jos siellä ei ollut käynyt aikaisemmin. Mennä sitten läpi iltaisen kaupungin. s. 131
Vilja-Tuulia Huotarinen: valoa valoa valoa, 2011 *
Epätyypillinen kirjan koko, epätyypillistä tekstinkulkua ja epätyypillistä tapaa kirjoittaa. Hyvin erilaisista taustoista tulevien tyttöjen rakkaustarina suomalaisella maaseudulla vuonna 1986 Tsernobylin onnettomuuden aikaan. Nuorille tarkoitetussa kirjassa oli liikaa kikkailua minun makuuni.
Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia (Les gens heureux lisent et boivent du café, 2015) ***
Dianella on kirjakahvila Pariisissa. Hän ei kuitenkaan pysty hoitamaan sitä, sillä hän suree miehensä ja tyttärensä kuolemaa. Surua on lähdettävä käsittelemään kauemmaksi. Diane lähtee Irlantiin, pieneen kylään Atlannin rannalle. Naapurissa asuu töykeä valokuvaaja Edward, mutta muuten kyläläiset ovat ihania. Vähän ennalta-arvattavaa, vaiko sittenkään?
Rebecca Serle: Viisi vuotta myöhemmin (In five years, 2020) **+
Tämäkin hömppä oli ihan mukava lukea. Dannien enneuni ehkä oli vähän liikaa, vaikka tarina muuten rullasi ihan kivasti.
Catherine Isaac: Sekainen ihana elämämme (Messy Wonderful Us, 2019) **
Sukujuurien selvittelyä Italiassa. Mukava lukea, mutta käänteitä sen verran paljon, ettei jäänyt pitkäksi aikaa mieleen.
Valerie Tong Cuong: Pariisissa, sattumalta (Providence, 2008) ***
Viiden ihmisen tiet kohtaavat sattumalta Pariisissa. Kaiken laittaa liikkeelle Charlie, joka hyppää metron alle. Tästä syystä Marylou myöhästyy vuoden tärkeimmästä kokouksesta. Samaan aikaan Tom törmää pyörällään koiraa ulkoiluttavaan Prudenceen. Albert on jo valmiina sairaalassa, kun muut saapuvat sinne. Ja niin löytää yksi jos toinenkin uutta ajateltavaa ja suuntaa elämälleen.
Beth O'Leary: Kimppakämppä (The Flatshare, 2020) ****
Hömppäkirjojen parhaimmistoa. Lontoossa on kallista asua. Yötyötä saattokodissa tekevä Leon hakee kämppistä, joka asuisi asunnossa öisin. Hän itse kun tarvitsee asuntoa vain päivisin. Tiffy on juuri eronnut ja tarvitsee halpaa yösijaa. Leon ja Tiffy nukkuvat samassa sängyssä, mutta tapaavat toisensa vasta useamman kuukauden yhteiselon jälkeen. Tutustuminen tapahtuukin lähinnä ympäri kämppää jätetyillä viesteillä. Tarralappujen perusteella heillä synkkaa hyvin.
Petra Rautiainen: Meren muisti, 2022 **+
Rautiaisen toinen romaani sijoittuu Norjan Lappiin, jossa öljy-yhtiöt ja valaankalastajat työskentelevät samoilla merillä. Aapa palaa kotikyläänsä Ruijaan Amerikasta, jossa on öljy-yhtiön palveluksessa. Valastusonnettomuus Aapan lapsuudesta, äidin kohtalo, ämmin merkitys, meren merkitys, matkapäiväkirjat... Kirjaan on tungettu sen verran liikaa tavaraa, että se ei jää kokonaisena mieleen. Harmi, sillä yksittäisinä asioina toimivat hyvin.
Anu Kolmonen: Partisaanivalssi, 2022 **+
Vaikka kirja oli hyvä, sen unohti nopeasti. Siihen vaikutti ehkä rakenne, jossa jokainen kappale on eri henkilön näkökulmasta. Pohjois-Suomi on hyvin läsnä ja teksti sujuvaa. Harmi, että kokonaisuus ei toiminut niin hyvin.
Bernhard Schlink: Jäähyväisvärit (Abschiedsfarben, 2022) ***
Jotensakin lakoninen ja tumma novellikokoelma erilaisista perheistä, pariskunnista, menneestä ja nykyisyydestä. Novellit toimivat hyvin yhteen. Kirjailijan tyyli, jossa näkyy vaikutteita hänen toisesta ammatistaan juristina, pysyy samana, totisena ja napakkana. Tunnelma vie omaan lapsuuteen ja vähän tunkkaisiin koteihin ja aikuisten seurustelun loppumisen odottamiseen,
Meillä oli hyvä keskustelu ja erosimme hyvillä mielin. Olihan se surullista, ero ystävästä on aina surullinen, silloinkin kun erotaan sovussa ja hyvillä mielin. Emme tapaa enää koskaan. Hän on kuollut. Mutta minä ajattelen meidän ystävyyttämme, niinkuin ajattelen lapsuuttani, ja vanhuudenpäiviäni valaisevat lapsuudenmuistot ja muistot meidän ystävyydestämme. s. 30
Clare Macintosh: Tummat vedet (The Last Party, 2022) ***+
Llyn Drych -järvi on puoliksi Englannin ja puoliksi Walesin puolella. Cwm Coedin kylä on järven eteläpäässä Walesin puolella ja Shoren vastarakennettu hienostohuvila-alue eteläpäässä, mutta Englannin puolella. Välit kyläläisten ja shorelaisten kesken eivät ole parhaat mahdolliset. Uutena vuotena Rhys Lloyd järjestä juhlat Shoren huvilallaan ja kutsuu sinne myös kyläläisiä. Juhlien jälkeen Rhysin ruumis löytyy järvestä. Kuolemaa selvittävät yhdessä kylän etsivä Ffion Morgan (Wales) ja Leo Brady (Englanti). Takaumien kautta mysteeri selviää. Tästä saisi hyvän elokuvan.
Joonatan Tola: Hullut ihanat linnut, 2022 ****
Kirja jatkaa esikoisteoksen omaelämäkertaa. Isä on kuollut ja äiti pyörätuolissa. Sossut yrittävät saada tolkkua äidin kyvystä huolehtia lapsistaan. Joonatan on äidin poika, joka huolehtii äidin sängystä pyörätuoliin ja vessaan, isosisko hoitaa raha-asiat.
Kävin nostamassa äidin WC-pöntölle, mittasin aamulämmön, valmistin jalkaveden. Eteisen läpi rahjustaessaan äiti rullasi laskujen yli ja parkaisi, että hänellä ei aivotoiminta riitä näiden hoitamiseen.
"Minä hoidan kaikki", esikoinen lohdutti. "Älä huolehdi mistään." s. 18
Sossuja varten äiti hommaa poikaystäväksi Markun, mutta Markku tuo vaan lisää rahanmenoa. Lopulta lapset pakkohuostaanotetaan ja sijoitetaan kesäksi äidin kaverin luo maalle. Myöhemmin matka jatkuu laitokseen, jonne sijoitetaan lasten lisäksi äiti. Sitten äiti sai häädön ja lapset muuttavat perhekotiin, jonka jääkappissa ruokaa riittää vielä seuraavaankin päivään. Perhekodista käytiin katsomassa palvelutalon moottorisängyssä makaavaa äitiä. Teksti on kertakaikkiaan surkuhupaisaa.
Ville Verkkapuro: Pete, 2022 ****+
Luin ensin Ville Verkkapurosta Hesarin kulttuurisivuilta. Kuvissa oli tavallisen näköinen, tatuoitu, kolmekymppinen mies, joka eli tyttöystävänsä kanssa vegaanista kulttuurielämää. Juttu oli jo vähän unohtunut, kun sain kirjan kirjastosta. Hesarin kirja-arvostelun mukaan esikoisteos on vaikuttava dokumenttiromaani, joka laajenee esseeksi humaanista päihdepolitiikasta.Verkkapuro itse sanoo haastattelussa kantavansa white trash - geeniä. Mutta kyllä hänellä on tuon ominaisuuden lisäksi aika paljon muitakin puolia: kielellistä lahjakkuutta, musikaalisuutta, kyky huomioida ja olla tuomitsematta ympärillään olevia, halu selvittää omia taustoja, alavireisyyttä ja itsetuhoajatuksiakin. Kaiken tämän päälle päihteet, jotka ovat Verkkapuron omien sanojen mukaan tuoneet hänelle moninkertaisesti enemmän iloa kuin kurjuutta. Nuorena alkoholiin kuolleen isän pojan matka Pietarsaaresta Hesarin juttuun on luettavissa erinomaisesta kirjasta Pete.
Maria Mustranta: Äidin tehtävä, 2022 ***+
Laura ja 9-vuotias Pyry elävät kahdestaan. Pyryllä on vaikeuksia tunteiden hallinnassa ja sosiaaliset suhteet koulussa eivät onnistu.
Kun kävelin koulun sivurakennuksen taitse, näin Pyryn pihan perällä huitomassa huppariasuista miestä itsensä pituisella oksalla. Mies hypähteli kankeasti, oli riittävän ammattitaitoinen ymmärtämään, ettei kannattanut yrittää ottaa keppiä pois. Että joskus ampumisen esti parhaiten, kun salli aseen lataamisen. s. 8
Kun luokan uusi oppilas ja Rafael alkavat viettää yhä enemmän aikaa yhdessä, se on aluksi helpotus Lauralle. Rafaelin perhe on hyvin toimeentuleva, isä on poliitikko ja äiti paljon kotona. Aikuiset ovat valmiita tekemään mitä vain lasten puolesta. Henkilöhahmot on taitavasti luotu ja teksti kulkee vaivattomasti. Koko ajan mielessä pyörii, että jollekin tämä on totta.
Jem Calder: Palkitsemisjärjestelmä (Reward System, 2022) ***+
Taas hyvä ja erilainen kirja! Takakannessa: Palkitsemisjärjestelmä on kokoelma ajankohtaisia ja raikkaita tarinoita yksinäisyydestä ja rakkaudesta, sukupolvesta käännekohdassa Zoomin ja lockdownien verkossa. Päättelin tästä aivan väärin, että kyse on korona-ajan novellikokoelmasta. Tämä esikoisteos on paljon enemmän kuin kokoelma tekstejä. Ensinnäkin tekstit nivoutuvat yhteen, niissä on samoja henkilöitä ja tarina kulkee kronologisesti ajassa. Toisekseen eri teksteillä on omannäköinen tyyli: yhdessä pieniä, kuvaavasti otsikoituja paloja Julian elämänvaiheesta trendikkäässä ravintolassa, toisessa minä-kertoja kuvaa yhden illan bileitä omasta näkökulmastaan, kolmannessa nais- ja mieskäyttäjä tutustuvat älypuhelimelle rakennetun sovelluksen algoritmin kautta, neljännessä kuvataan yksityiskohtaisen pitkäpiimäisesti erään toimiston arkea ja viimeisessä Julia ja Nick puhuvat FaceTimessa kesken koronasulun. Jokainen osa on kirjoitettu omaan tyyliinsä. Kirjan luettuaan se tekee mieli selata uudelleen läpi.
Johanna Lindfors: Elämäni ranskattarena, 2022 ***+
Taiteen asiantuntijana huutokauppamaailmassa toiminut Johanna kuvaa elämänsä muutoskohdassa kirjoittamaansa teostaan näin:
Tämä ei ole tyylikirja tai opaskirja ranskalaisuuteen. Tämä ei myöskään ole päiväkirja tai muistelmateos. Luullakseni tämä on jotain sellaista, jota myös eräällä herra Hemingwaylla oli mielessään 1920-luvun Pariisissa, kun hän alkoi kirjata ylös mietteitään ja tapahtumia. s. 8.
Kirja on koottu kokoelma juuri niitä, mietteitä ja tapahtumia, kauniiden otsikoiden alle esim. Pariisi - Recréez-vous!, Kauneus - La beauté, l'élégance, la personnalité. Tasokasta luettavaa.
Kate Eberlen: Sinä vain (Only You, 2020) ***
Hömppäosastolta Roomaan sijoittuva romaani, jossa englantilaiset Letty ja Alf tapaavat italian kielikurssilla ja kiertävät iltaisin nähtävyyksiä yhdessä. Alf on ammatiltaan tanssija ja hänen kanssaan Lettyllä on turvallista. Mutta sitten tulee mutkia matkaan...
Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu (Migrations, 2021) ***+
Best Seller- hyllystä löytynyt romaani Franny Stonesta, joka puhuu itsensä mukaan kalastusalukselle seuratakseen viimeistä tiiraparvea Grönlannista Antarktikselle. Dystooppista vivahdetta näin eläinmaailman osalta ainakin. Kalat lähes kalastettu loppuun, linnut kuolleet sukupuuttoon. Kalastusaluksen kapteeni Ennis haluaa löytää vielä viimeisen suuren kalaparven. Laivamatkalla on aikaa ajatella. Frannyn elämä tulee paloina tutuksi lukijalle. Aviomies Niall, jonka vuoksi tiirojen matka on Frannylle tärkeää, on biologi. Franny taas kulkijoiden sukua ja hänen on vaikeaa pysyä paikallaan. Nautin tarinasta ja merimatkasta.
Virginie Grimaldi: Kirkkaimmat tähdet (Il est grand temps de rallumer les étoiles, 2018) ***
Pokkari ranskalaisesta äidistä ja kahdesta tyttärestä, jotka hyppäävät asuntoautoon ja matkustavat Pohjoismaihin pakoon omaa elämäänsä ja etsimään toisiaan. Hyvinhän siinä käy :)
Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat (Lyser och lågar, 2022) ***+
Tässä historiallisessa romaanissa aikajänne on aika pitkä: 1952-1920-luku. Kolme sukupolvea kokee ensin Vaasan palon, sitten Krimin sodan ja lopulta sisällissodan. Mieleen jäivät erityisesti Bettyn, Kajsan, Fiin ja Bittin pitkä jalkapatikka Vaasasta Helsinkiin, Olgan ja Robertin asettuminen Porvooseen ja tietysti Finnsin kansanopiston perustaminen ja sen ensimmäiset intohimoiset vuodet nuorine opiskelijoineen. Merkkasin sivulta 246 pätkän, jossa Olga ja Ida neuvovat Karinia, joka kokee luokkatoverit ilkeiksi:
Täytyy todistaa olevansa tarpeeksi vahva nousemaan ilkeyden yläpuolelle; silloin luokasta löytyy liittolaisia ja vähitellen ystäviä. "Täytyy yrittää itsekin", toistavat Ida ja Olga. Ei tarvitse kuin vastata puhuteltaessa kohteliaasti ja ystävällisesti. Niin se toimii: ihmisten on paljon helpompi elää yhdessä toistensa kanssa, jos jokainen vastaa kun häntä puhutellaan. Niin tehdään Finnsissä!
Rosie Walsh: Tuntematon rakkaani (The Love of My Life, 2022) ***+
Rosie Walshin toisen romaanin juoni on todella hienosti rakennettu. Emma ja Leo ovat aviopari. Leo kirjoittaa työkseen muistokirjoituksia, Emma on kuuluisa meribiologi. Kun Emma sairastuu vakavasti, Leo rakentaa hänestä muistokirjoituksen pohjaa. Taustoitusta tehdessään hän törmää yllättäviin asioihin Emman menneisyydessä. Kuka tämä on? Onko mikään totta?
Miina Savolainen: Maailman ihanin tyttö - The Loveliest Girl in the World, 2008 ****
Takakannesta: Kirja pohjautuu kymmenen lastenkodissa varttuneen tytön ja valokuvaaja Miina Savolaisen vuosikymmenen jatkuneeseen, palkittuun valokuvaprojektiin. Maailman ihanin tyttö on esimerkki voimauttavan valokuvan menetelmästä ja taiteen parantavasta voimasta. Tytöt kuvissa ovat Hytösen lastenkodista, jossa Savolainen teki vuodesta 1998 alkaen keikkatöitä. Sillä, että hän tunsi tytöt, oli suuri vaikutus kuvauksiin. Kirja on suuri, kaunis ja painava. 3/4 kirjasta on tyttöjen maagisia kuvia luonnon keskellä, 1/4 Savolaisen ajatuksia, muistoja ja teoreettista taustaa tekstinä. Lopun valokuva- ja tekstarikollaasit koskettivat myös. Niissä tulee esiin tyttöjen arkinen elämä ja kuulumiset.
Laura Honkasalo: Keski-ikäinen elämäni, 2022 **-
Laura Honkasalo tekee välitilinpäätöstä viisikymppisenä. Luin kirjan nopeasti ja vähän harppoen. En tiedä oliko kyseessä kolumnikokoelma vai vaan usean eri aiheen käsittely toisistaan irrallaan. Muutama sama kappale kahdessa paikassa häiritsi - miten ne olivatkin jääneet valmiiseen kirjaan näin hassusti. Henkilökohtaisemmat pätkät olivat kiinnostavimpia, mutta pääosa kirjasta oli tosiaan kolumnin omaista pohdintaa siitä, mitä oli ennen ja mitä on nyt. Ei tullut itselle uusia oivalluksia. Kirja on varmasti kuitenkin kirjoittajalle tärkeä.
Iida Rauma: Hävitys, 2022 **+
Finlandia-voittaja ja vuoden 2023 lukupiirin ensimmäinen kirja on melkoista tekstin vyöryä. Takakannessa sanotaan: Ihmisestä, joka melkein tuhottiin, kaupungista, joka on tuhottu moneen kertaan, planeetasta, jota tuhotaan juuri nyt. Ihminen on A, joka purkaa koulukiusaamiskokemuksiaan Kaarinan alakouluajoilta alkaen pahaa oloa täynnä olevina ryöpsähdyksinä. Kaupunki on Turku, jonka historiaa tulvii yhtä lailla ryöppyämällä sivukaupalla. Planeetan hävitys jää näiden kahden toisen teeman varjoon. Teemat vaihtelevat ja samalla tyyli. Tuntuu kuin kirjalla ei olisi alkua eikä loppua, vaan se olisi vain sattumanvarainen (mutta hyvin pitkä) pala vyörymää, jota lukee sivukaupalla hieman hämmentyneenä.
Turun historiaa luetellaan tarkasti kuin oltaisiin historian tutkijoiden bussiopastuksella kaupungin kaduilla:
Ira liikkui kuin unissakävelijä, ohi merenpinnan muinaisia korkeuksia ilmoittavien kylttien ja villiintyneiden pensaiden, ohi Carl Ludvig Engelin suunnitteleman tähtitornin, ohi toisen maailmansodan aikaisen ilmatorjuntatykin ja jugendtyylisen vesisäiliön pumppuhuoneen, pitkin kuollutta nurmea ja puiston laidan kujia. s. 49
Alakoulun musiikkiluokalla oppilaat eivät ole samanarvoisia ja A:sta tulee opettajan silmätikku:
Kynä pois kädestä! Anna-Maijalla oli tapana tiuskaista, kävellä hänen pulpettinsa luo kesken tunnin ja tempaista kynä häneltä. ... Kun A:lla ei ollut kynää kädessään, hän tunsi olonsa epämääräisen suojattomaksi, kynä piirsi hänen ja luokan väliin rajan, jonka sisäpuolella hän saattoi hengittää. Anna-Maija uhkasi soittaa A:n vanhemmille, jos A ei lakkaisi piirtämästä. A ei lakannut ja Anna-Maija soitti. A:n äiti selitti, ettei kyse ollut siitä, ettei A olisi kuunnellut tai keskittynyt, vaan että piirtäminen oli hänen tapansa kuunnella ja keskittyä, A:n äitikin oli ollut samanlainen, vihot ja luentolehtiöt täynnä kuvia. Jos A kerran teki tehtävänsä ja oppi enemmän kuin riittävästi, mikä saattoi olla ongelma? Anna-Maija ei luovuttanut vaan jatkoi hyökkäyksiä, ja viidennen luokan keväällä tämä järjesti äänestyksen. ... Ne viittaa, joita häiritsee! Kädet nousivat A:n ympärillä. s. 209-212.
A:n katkeruus on anteeksiantamatonta ja hänen fyysinen olotilansa heikko (paha närästys). Kun hän kohtaa vanhan luokkakaverinsa Iran, todellinen myllerrys alkaa. Kokemusten esikuvina toimivat Iida Rauman omat kokemukset. Tuntuu hurjalta kuinka tarkasti tapahtumista puhutaan. Epäselvyyksiä ei jää. A ei hyvyyttä kohtaa.
Lukukokemusta hämmensi Turun historian ja nähtävyyksien luetteleminen sekä kaikenkattava katkeruus, josta ei ole ulospääsyä. Kuinka tämän lukukokemuksen jälkeen voi ajatella, että suomalainen peruskoulu saa kuitenkin aikaan hyvää, vaikka sen sisälle mahtuu sekä huonosti voivia aikuisia että lapsia. Ja että siltä pahalta ei pidä sulkea silmiään, mutta että pitää myös nähdä se kaikki valo ja toivo ja kasvu, jota siellä joka päivä tapahtuu. Ja se, että on mahdollista antaa anteeksi.
Tone Schunnesson: Päivät, päivät, päivät (Dagarna, dagarna, dagarna, 2020) ***
Vasta hetki sitten Bibs oli hyvin tienaava bloggaaja, joka sai kutsuja juhliin, tv-ohjelmiin ja hänen kanssaan haluttiin yhteiskuviin. Tältä ajalta on poikaystävä Baby ja ihana asunto Tukholmassa. Nyt Baby haluaa erota ja Bibs on vaarassa menettää asunnon. Josko vanhat hyvät ajat vielä toisivat rahaa Bibsille. Todella lennokasta tekstiä ja paljon käänteitä. Bibs ja Baby ovat kumpikin vähän sivussa kaidalta tieltä ja kaikenlaista sattuu. Bibsillä on paljon aikaa pohdiskella yksin ja yhdessä Babyn kanssa:
Ihmiset jotka eivät halua paljastaa mitä heidän ostamansa tavarat maksavat, ovat joko sitä mieltä että he ansaitsevat kalliita tavaroita enemmän kuin muut, tai sitten he ovat omasta mielestään ihmisiä jotka nauttivat suuremmassa määrin nauttimisesta ja että kukaan muu ei sitä voi ymmärtää. s. 40
Baby sanoi mielellään että minun pitäisi kasvaa aikuiseksi, vaikka olimme nähneet televisiosta että ihmisen kehitys pysähtyi siinä iässä kun hänestä tuli tunnettu. s. 195
Tove Ditlevsen: Aikuisuus (Gift, 1971) ***
Viimeinenkin osa ihmetyttää, kuinka Ditlevsen jo 1970-luvulla kirjoittaa autofiktiota kuin nykypäivän kirjailijat. Aikuisuus on suorasukaista kerrontaa Toven epäonnisista avioliitoista, erityisesti lääkäri Carlin kanssa, jonka Tovelle syöttämät ja piikittämät vahvat kipulääkkeet tekevät tästä nopeasti narkomaanin. Kirjoittaminen sujuu päihtyneenäkin, mutta moni muu asia menee huonosti. Kirjan takatekstistä: Omaelämäkerrallisen Kööpenhamina-trologian päätösosa, Aikuisuus, kuvaa päähenkilön kolmea rakkautta - miehiä, lääkkeitä ja kirjoittamista.
Claudia Durastanti: Tuntemani vieraat (La Straniera, 2019)**
Kovasti kehuttu romaani on voittanut palkintoja ja myynyt paljon. Sen tyyliä on verrattu mm. Rachel Cuskiin. Kirja pohjautuu Durastantin omaan taustaan: kuurot vanhemmat, jotka eivät opettaneet lapsilleen viittomakieltä, muutto New Yorkista italialaiseen pikku kylään ja sieltä myöhemmin Lontooseen. Äidillä ja isällä on suuri merkitys siinä, kuinka Claudia kokee oman paikkansa maailmassa. Kirja on osin totta, osin tarua ja suurelta osin pohdiskeleva, tieteellisenkin oloinen. Raskaampi lukea kuin Cusk minusta. Merkitsin ylös ajatuksen siitä, että hänen isänsä vain koki aikaisemmin ns. vammaisuuden kuin me muut:
Huolimatta laitteista ja apuvälineistä, joilla yritetään todistaa, ettei kuolemaa ole olemassa, melkein kaikki menettävät ajan myötä jonkin tärkeän kyvyn, olipa se sitten näkö, käsivarsi tai muisti. Kyvyttömyys tehdä jotakin mitä pitäisi osata tehdä, kyvyttömyys nähdä, kuulla, muistaa tai kävellä, ei ole niinkään poikkeus kuin kohtalo. s. 29
Susanna Hast: Ruumis/huoneet, 2022 **
Vuoden 2022 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittaja on Susanna Hastin esikoisteos. Kirjoittaja yrittää muistaa mitä tapahtui 1990-luvulla kotipaikkakunnalla. Pahoinpitelyä, raiskauksia. Paikkoja, jotka tuntuvat oikeilta, mutta mitä tapahtui, sitä hän ei muista. Taidokkaasti kirjoitettu vuosien yrityksistä muistaa tarkasti. Hidaslukuinen. Valitettevasti jäi kesken, kun piti palauttaa seuraavalle jonossa kirjastoon.
Enni Vanhatapio: Tyttöystävä, 2022 ***
Kevyen näköinen kansi, kevyen oloinen nimi, erikoisuutta henkivä takakannen teksti: Hauska ja melankolinen romaani kuvaa annettujen roolien ahtautta ja niistä irtautumisen vaikeutta ja tekee lähes kiusallisen tarkkoja huomioita ihmissuhteista. Ehkä molempia. Tyttöystävä on suomalainen, joka asuu Balkanilla paikallisen poikaystävänsä kanssa. Poikaystävä on oikeaa poikaystäväainesta, mutta tyttö epäröi, ei voi oikein hyvin, saa aikaan vesivahingon työpaikallaan turvakodissa, eroaa, jättää työnsä, asettuu asumaan Roen luo. Kyllä tämä oli syvällisempi kuin kevyt.
Sara Osman: Kaikki mikä jää sanomatta (Allt vi inte sa, 2021) ***
Tukholmalaisen asianajajan esikoisromaani, jossa kolmen erilaisen nuoren naisen ystävyys on jo muutenkin koetuksella. Kunnes juhannusjuhlien aikaan kaikki menee lopullisesti pilalle. Hyvä kirja, joka unohtui yllättävän nopeasti.
Satu Rämö: Talo maailman reunalla - vuosi Islannin maaseudulla ***
Satu on asunut Islannissa pitkään, perustanut perheen ja asuu miehensä ja kahden tyttärensä kanssa Reykjavikissa, josta he tekevät reissuja eri puolille Islantia säiden mukaan. Erään reissun jälkeen tulee mahdollisuus vuokrata talo keskeltä pientä kylää Länsivuonoilla. Sinne perhe muuttaa vuodeksi ja päätyy lopulta entisöimään taloa, josta on merinäköala. Vuoden aikana sataa paljon lunta, käydään uimaloissa, hiihtämässä ja retkillä, tehdään etätöitä ja eletään korona-aikaa. Satu kirjoittaa perheen ja kylän elämästä someajalle tyypillisesti ihmeen avoimesti. Kirja on hieno matkailumainos Islantiin. Asumaan se ei ainakaan minua houkuttele, maa tuntuu melko yksilökeskeiseltä. Vaikka vieraita ja tuttuja tavataankin, näyttää elämän sisällössä korostuvan omat nautinnot ja upeat kokemukset.
Emma Hamberg: Je m'appelle Agneta (Je m'appelle Agneta, 2021) **+
Alunperin ruotsinkielisen, suomeksi käännetyn romaanin molempien nimi on ranskaksi. Romaanissa 49-vuotias Agneta jättää työnsä, puritaanisen miehensä (lintujen bongausta, avovesiuintia ja superterveellistä ravintoa) ja kotoa muuttaneet harvoin yhteyttä pitävät lapsensa ja muuttaa Ranskaan Provencen pikkukaupunkiin au pairiksi. Hoidettavana ei olekaan lapsia, vaan yksin entisöidyssä luostarissa asuva dementoitunut ruotsalainen herra, jonka elämässä on menoa ja meininkiä. Tämmöinen Agnetan oivallus hänen vielä asuessaan Ruotsissa tuli merkittyä ylös. Ja sittenhän Agneta mursikin totutut tavat ja hilppaisi Ranskaan.
On taas sunnuntai. Viikot tuntuvat puolen tunnin pituisilta, niin nopeasti ne kuluvat. Luin artikkelin siitä, miksi meistä tuntuu siltä. Se johtuu siitä, että aivomme tietävät tismalleen, mitä tulee tapahtumaan. ... Mitä vanhemmiksi tulemme ja mitä enemmän kokemusta saamme, sitä nopeammin aika kuluu. Sen sijaan lapsille kaikki on uutta, ja siksi kesä kesä tuntuu ikuisuudelta ja päivällinen vanhojen sukulaisten luona kokonaiselta ihmisiältä. s. 27
Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa, 2022 **
Keski-ikäiset Lotta ja Riku menestyvät työssään ja lapsiperheen arki on kiireistä. Lotan vanhemmat Lapista tulevat aivan erilaisista ympyröistä lapsenvahdeksi. Isällä on paheneva reuma, rakas naapuri sairastuu. Hyppäävätkö Lotta ja Riku oravanpyörästä. Ihan kiva, sanoisin kirjasta. Vähän hajuton ja mauton.
Aino Louhi: Mielikuvitustyttö, 2019 ***+
Kaunis sarjakuvakirja, jossa yksi kuva on usein sivun kokoinen. Kuvien alla tarina kulkee erittäin osuvasti, lakonisen runolliseen tyyliin. Tarina kulkee läpi tytön lapsuuden ja nuoruuden, halki ystävyyksien ja erojen, pettymysten ja toivon.
Toivon hiljaa mielessäni, että saari jää ikuisesti kelirikon saartamaksi jotta voisin elää loputtomasti tätä hetkeä, kun mikään ei ole vielä pilalla. s. 123
Riikka Pulkkinen: Lumo, 2022 ****
En melkein uskaltanut tarttua tähän kirjaan, kun luin Hesarin 11.10.22 arvostelun kirjasta. Jo pelkkä pääotsikko: Riikka Pulkkinen kirjoitti toistaiseksi vaikeimman romaaninsa. Ja alaotsikko: Riikka Pulkkinen onnistuu metafiktiivisessä romaanissaan, joka sysää ajattelemaan kerronnan valtaa. Siis mitä ihmettä? Kirjahan oli hyvinkin lähestyttävä. Päähenkilö Philippa Laakso löydetään kuolleena kotitalonsa pihalta. Takaumat ja poliisikuulustelupöytäkirjat vuorottelevat. Philippa ei ole niinkuin muut. Ystävät kertovat Philippan tarinaa ja Philippa kertoo ystävien tarinaa. Lukija tempautuu mukaan.
Rachel Cusk: Toinen paikka (Second Place, 2021) ****
Sisälieve kertoo, että tämä romaani on saanut inspiraationsa taidemesenaatti Mable Dodge Luhanin muistelmateoksesta Lorenzo in Taos, joka kertoo D. H. Lawrencen jännitteisestä vierailusta Luhanin residenssissä. Romaanissa naista on koskettanut taiteilijan L työt. Tuntuu kuin joku kerrankin ymmärtäisi häntä täydellisesti. Kokemus kulkee naisen mukana ja kun mahdollisuus yhtäkkiä tulee, hän kutsuu L:n työskentelemään rämeellä olevan talonsa vierasmajaan, jota he yhdessä asuinkumppani Tonyn kanssa kutsuvat Toiseksi paikaksi. Nainen kertoo tarinaansa Jeffers-nimiselle henkilölle. Tämä tuo tarinaan oman ulottuvuutensa. Nainen kaipaa tunnetta kosketuksesta sisimpäänsä, mutta L onkin epävakaa ja ailahtelevainen, koko järjestely tuottaa pettymyksen. Romaanin loppupuolella nainen kykenee jo analysoimaan tilannetta:
Ajattelin tätä tarinaa (, Jeffers), kun istuin sängyllä ja tuijotin sateeseen, ja ajattelin että Tony ja L olivat molemmat oikeassa mutta että Tonyn oikeassaoleminen oli surullisempaa, karumpaa ja pysyvämpää. Tony hyväksyi todellisuuden, näki oman paikkansa siinä ja piti itseään vastuullisena siitä: L taas vastusti todellisuutta ja yritti aina vapautua sen rajoituksista, mikä tarkoitti että hän ei uskonut olevansa vastuussa mistään. Ja minun kaipuuni saada osakseni silittelyä ja lohduttelua ja saada hyvitys tapahtuneista pahuuksista sijoittui näiden kahden väliin, ja sen vuoksi olin juossut Tonyn luota metsikköön. s. 182-183
Sarah Morgan: Lumihiutaleiden aika (Sleigh Bells in the Snow, 2013) ***
Oikein kiva romanttinen pokkari tuli luettua yhteen pötköön. Jackson on palannut Vermontiin pelastamaam perheen rapistuvaa talviurheilukeskusta. Avuksi hän pyytää menestyneen markkinoijan Kaylan, joka keskittyy vain työhön menneisyyden murheiden vuoksi. Senhän arvaa, mitä sitten tapahtuu. Mutta ei haittaa.
Denise Rudberg, Hugo Rehnberg: Niin se sitten meni (Inte riktigt enligt plan, 2014) **
Toinen romanttinen pokkari, ihan kiva :)
Enni Vanhatapio: Absentia, 2018 ***+
Vanhatapion esikoisromaani kertoo Aavasta, joka asuu Lontoossa vuonna 2016. Isosisko Kaisan entinen mies tulee Lontooseen lomalle ja tuo Aavan mieleen Suomen, ajan kymmenen vuotta aiemmin ja sitä ennen. Menneisyys tulee käsiteltyä rytinällä. Lopulta paluu kotiin on mahdollinen. Tykkäsin kirjasta, joka pysyi tukevasti hetkessä, vaikka menneet murheet tulvivat silmille.
